Olen ruma... Olenko?

Elämässä on vaiheita jolloin ei tunne oloaan hyväksi ja kauniiksi. Uskon, että niitä on aivan jokaisella... ainakin joskus. Itsetunto kriisejä, jotka tulevat ja menevät.

Kun olin lapsi, en juurikaan miettinyt, nautin vain elämästä, kiukuttelin vanhemmilleni ja juoksin pitkin metsiä sukkahousuissa. Ajoin pyörällä lujaa, kaatuilin, olin naama ruvella, mutta ketä haittaa jos ylähuulta ja nenää koristaa valtava rupi? Mähän vain jarrutin pikkasen liian lujaa ja lensin pienen keltaisen polkupyöräni ohjaustangon yli suoraan asfalttiin! Päiväkodissa mua sanottiin rupikonnaksi, mutta ei se mua yhtään haitannut. Voi kun saisi tuon pienen tytön asenteen takaisin.

Minä ihan pienenä :D

Harmi kun mulla ei oo kuvaa siitä ruvesta.
 Luulen että tässä oon 4-5-vuotias

Ihan ensimmäinen ulkonäköön liittyvä ”kriisi” mulla tais olla kuusi vuotiaana kun sain silmälasit. Valitsin ne itse, hienot pyöreät ja vaaleanpunaiset! Voi jukra kun halusin päästä niitä esittelemään kaikille. Kun tuli aika hakea valmiit lasit kaupasta ja ottaa ne käyttöön olin innoissani.... innoissani siihen saakka kunnes näin itseni peilistä. Näytin aivan kamalalta!!!!! Mua nolotti pari ekaa päivää, mutta sitten se meni ohi, enkä enään ajatellut koko asiaa. Mulla oli lasit, ne oli isot ja melko pyöreät, mutta hei! Ne oli sentään VAALEANPUNAISET!!!

Minä ja mun ekat lasit

Nämä lasit sain ala asteella noiden vaaleanpunasten jälkeen.
Ja nämä lasit mulla on edelleen :D
Käytän niitä joskus kotona lukiessa, en muuten
Ehkä olis aika hommata ihan uudet lasit?

Oli mulla ala-asteella toinenkin kriisi. Olin ehkä jotain 10-12-vuotias kun mua alko häiritsemään mun pituus... tai siis se, että sitä ei ole. Itkin kotona sohvalla mun vanhemmille sitä ettei musta koskaan tule pitkää ja syytin siitä tietysti omia vanhempiani (Vanhempieni ja isovahempieni syyksi laitan kyllä edelleen aina kun joku kysyy miten mä voin olla näin pieni). Koulussa olin aina jonon eka tai vika, riippuen siitä pitikö pituusjärjestys tehdä lyhyimmästä pisimpään vai pisimmästä lyhyimpään. Jossain vaiheessa yläastetta aloin kuitenkin nauttimaan omasta pienuudestani, tajusin, että pienihän on oikeastaan kaunista ja näin mä ajattelen edelleen. En enään edes tahtoisi olla pitkä. Jos tätä pituus asiaa en olis oppinut kääntämään ns. vahvuudeksi, olis mun elämä melko rankkaa... mun pituudestahan huomautellaan kuitenkin välillä jopa useaan kertaan päivässä. Oon ehkä tällanen hobitti mittainen enkä yllä kaupassa ylähyllyille, mutta onneksi maailmassa on ne pitkätkin ihmiset, joilta pyytää apua.

Tässä taidan olla kolmannella tai neljännellä luokalla.

Ala-asteella ja yläasteen alussa en pitänyt itseäni millään tavalla kauniina, mutta ei se haitannut mua.. en oikeastaan ajatellut koko asiaa. Näytin ehkä silloin vähän pojalta. Vähitellen kasvoin ja kaunistuin. Rumasta ankanpoikasesta alkoi muodostua joutsen. Aloin saamaan huomiota pojilta, jotka olivat olleet yläasteen alusta saakka samassa koulussa, mutta eivät tienneet kuka olin ja mistä ilmestyin. Olin ollut se näkymätön tyttö tai se jota kaupan pihassa luultiin pojaksi. Hetkessä olinkin useamman pojan katseiden kohde, myös muutamat viereisen koulun pojat osoittivat mielenkiintoaan. Olin vähän hämilläni. Oli mulla kaveripiirissä muutama poika joista tykkäsin, mutta ne oli mun kavereita ja jotenkin turvallisia... En erityisemmin pitänyt näiden ”uusien” poikien huomiosta.... varsinkaan silloin kun alettiin mun edessä kertomaan kenen luona mun kannattaisi yöpyä ja missä on pehmein ja joustavin patja... mulla on ihan oma koti ja oma patja, jolla aion nukkua yöni. Välillä joku saattoi olla yöllä mun ikkunan takana hakemassa mua ”pitämään hauskaa”. Kerran hiivin pihalle juttelemaan, mutta aika äkkiä palasin omaan sänkyyn nukkumaan. Kaikkein mielenkiintosin ehdotus, jonka keskellä yötä sain kuului näin ”Lähdetkö mun kanssa koulun katolle rullaluistelemaan?” Pakko myöntää, että tuollaseen omaperäseen ehdotukseen olis melkein tehnyt mieli suostua, mutta tykkäsin liikaa nukkua. Kun aikani kieltäydyin näistä yökyläily yms. ehdotuksista olinkin yhtäkkiä huora isolla H:lla. Annoin näiden huorittelijoiden kuulla kunniansa enkä sen koommin viitsinyt välittää. Tiesin itse toimineeni oikein kun kieltäydyin kaikista näiden ”herrasmiesten” ehdotuksista ja arvostin ja kuuntelin itseäni.

Minä seiskalla. En oikein tunnista itse itseäni.
Näytin tosiaan nuorelta pojalta!
Mutta oon sentään laittanut silmien ympärille valkosta rajauskynää, mistä lie senkin keksinyt :D

Minä 15v ja veljeltä saatu kitara :)

Yläasteen jälkeen aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa ja tunsin olevani tosi nätti. Olin kaunis ja ihana sen nuoren miehen alun silmissä ja myös omissani. Oli mulla silti kriisi... Kaikki mun kaverit oli eri lukiossa... Mä halusin opiskelemaan graafista suunnittelua, mutta päädyinkin Helsingin kuvataidelukioon. Olin toki tyytyväinen, että menin sinne suuntaan minne halusin, mutta pikään musta tuntu siltä, että mun kaverit hylkäs mut, en enään mahtunut siihen porukkaan. Itkin ja mietin mikä mussa oli vikana, enkö ollut tarpeeksi nätti ja kiva vai rankaistiinko mua siitä että seurustelin???. Löysin itselleni uusia kavereita ja myöhemmin tajusin myös kuinka tärkeitä ne ”vanhatkin”keverit on ja miten kova ikävä mulla niitä onkaan. (ovat mun elämässä onneksi edelleen. En siis ollut tyhmä tai epäkaunis)

Olin kaunis, onnelinen ja rakastunut. Kävin ja vaihdoin koulua. Vähitellen huomasin, että ihmiset (miespuoliset), jotka mua lähestyvät, ovat kaikki enemmän tai vähemmän päästään sekasin (omaa poikaystävää lukuunottamatta). Pelkäsin niitä miehiä... ne ei ollut mun ikäsiä vaan huomattavasti vanhempia ja yhteen heistä jouduin törmäämään päivittäin. Mua todella ahdisti ja pelkäsin, että mule tapahtuu vielä jotain ikävää. Olisin halunnut vajota maan alle, olla taas se näkymätön tyttö. Minne tahansa meninkin, oli siellä aina joku ahdistava ihminen. Juoksin Helsingissä karkuun veitsen kanssa riehuvaa miestä ja ehdin ajtella, että tää oli sit vissiin tässä. Aloin taas miettimään pienuuttani, johtuiko kaikki vain siitä, että olen näin pieni, koska olen pieni en varmaankaan pystyisi pistämään vastaan jos joku kävis mun kimppuun.. olisin ns. helppo saalis??? Samalla päässä alkoi kaikumaan myös se useamman vuoden takainen huorittelu, josta en silloin välittänyt. Mitä jos tää kaikki onkin mun omaa syytä ajattelin. Jos mä pukeudun väärin tai käyttäydyn väärin. Mitä jos miehet oikeasti kuvittelee mun olevan jotenkin helppo, oliko ne pojat yläasteella oikeassa nimitellessään mua??? Ei tietenkään olleet, mutta vaikka kuinka sanotaan, että itsetunto lähtee sinusta itsestäsi niin uskallan väittää siihen vaikuttavan monet asiat, myös sellaiset, joiden ei uskoisi tai haluaisi. Onneksi nuo jutut on mennyttä, toki ne vaikuttaa siihen kuka olen, mutta vain hyvällä, vahvistavalla tavalla. Ja toki edelleen joskus joutuu väkisinkin törmäämään ei niin miellyttäviin ihmisiin, mutta mahtuuhan meitä tähän maailmaan. Ehkä joku pitää muakin täysin omituisena tallaajana :D

tässä oon varmaan 17- vuotias

Minä mun ja mun miehen ekassa kodissa (opiskelijakämpässä)
18v.

Valmistuin kuva artesaaniksi 20-vuotiaana... tai no oikeastaan 19.. täytin 20 vasta loppu vuodesta

No näistä itsetuntoon ja muihinkin asioihin liittyvistä kriiseistä, joita elämän aikana on vastaan tullut, niiden syistä ja seurauksista vois jatkaa loputtomiin. Siksi miksi aloin kirjottamaan ja pohtimaan näitä asioita on tämänhetkinen olo. Raskauden alussa ihmettelin lukiessani kirjoitusta siitä kuinka kasvava vatsa saattaa ahdistaa naista, onhan tämän hetken naisihanne hoikka ja kaunis. Tottakai se vatsa kasvaa kun on raskaana, mitä siitä ruveta ahdistumaan... nii no... miten kävi mulle. Raskaus on naisen parasta aikaa, raskaana nainen on kauneimmillaan ja hehkuu. JOOPA JOO!!! Olenko mä jotenkin huono ihminen kun en koe asiaa noin? Edelleenkään en tätä kokemusta vaihtais, on tämä kokemisen arvoinen ja myös ihanaa ja ihmeellistä, mun sisällä kasvaa kaksi uutta elämän alkua ja ne on mun ja mun rakkaan yhteiset lapset. Onhan se mahtavaa! Siksi tulee entistä huonompi olo kun tuntee itsensä samalla myös kamaalan rumaksi ja huonoksi.

Yritin kaivaa itsestäni kuvia ennen raskautta. Niitä on paljon, mutta melko vähän sellaisia, joissa näkyisin kokonaan.
Pääosin kaikki kuvat on kasvokuvia. Ensimmäinen kuva on minä mahdollisimman luonnollisena, eli ei erityisen laitettuna ja meikattuna. Tein mieheni paidasta itselleni kesämekon (mies tykkää hyvää) Keksimmäisessä kuvassa olen lähdössä naamiaisiin ja kolmannessa tyttöjen iltaan. Mikään kuvista ei ole ihan tuore, mutta en mä tosta ole juurikaan muuttunut.

Olen ruma, iso ja kömpelö. Tai siltä musta juuri nyt tuntuu. Haluaisin saada nätin rusketuksen, mutta en pysty olemaan auringossa, siispä olen kalpea, mun iho on huonossa kunnossa ja silmänaluset on mustat (toki kaikki tämä johtuu ihan muusta kuin siitä etten makaa auringossa). Kun yritän nousta ylös sängystä, muistutan enemmän selälleen kaatunutta koppakuoriaista kuin naista. Liikun etanan nopeudella ja silti joudun välillä (USEIN) pysähtyä hengähtämään. Mua sattuu ja supistaa vaikka vaan lojuisin. Kuinka tässä voi tuntea itsensä kauniiksi? Meikata en jaksa, se vie liikaa voimia kun yrittää seistä peilin edessä. Hiukset on huonossa kunnossa ja jurikasvua on enemmän kuin laki sallii. Onneks kohta pääsen kampaajalle, joka toivottavasti loihtii mun hiuksista jotain, vaikka väriä en koko päähän uskallakkaan laittaa (ihoni ei raskausaikana oikein kestä mitään). Musta tuntuu, että en sais ajatella/tuntea näin, odotanhan kuitenkin pieniä ihmeitä maailmaan. Mun täytyis olla vain onnellinen ja onnellinen olenkin... mutta en mahda sille mitään, että tuntuu kuin olisin kadonnut johonkin kuoppaan, pudonnut täysin maailman menosta. Samalla koen etten enään riitä omalle miehelleni, tiedän ettei se niin ole, mutta miks mun mies haluais katsoa tällasta räjähtänyttä palloa kun tuolla ulkona on elämää ja kauniit naiset hyppii rannalla bikineissä. Tämänkin ajatuksen olen saanut päähäni muiden ihmisten vuoksi ja mä olen hölmö kun annan sen vaikuttaa itseeni... mutta olenhan itse joutunut olemaan myös miehelle (en nyt puhu omasta miehestäni) se fantasioiden kohde kun oma vaimo ei ulkoisesti miellytä/riitä, vaikka vaimoa kovasti rakastaisikin. Siispä voihan mullekkin käydä niin, muutun naiseksi, joka ei enään kykene pitämään miestään tyytyväisenä. Älkää käsittäkö väärin, rakastan miestäni ja mulla on ihana mies, josta varmasti tulee hyvä isä.

Enkä mä mun mahaa häpeä, en todellakaan, mutta poden huonoa omaatuntoa siitä, että mietin itseäni ja omaa ulkonäköäni vaikka mun kuuluis ajatella vain pienten parasta ja sitä ajattelenkin. Pelkään myös sitä saanko enään koskaan vartaloani takaisin tai edes jotain, joka vähän muistuttaisi sitä. En kuitenkaan halua kadottaa itseänikään ja haluaisin tukalasta olosta huolimatta tuntea itseni kauniiksi. Siihen ei auta vaikka muut ihmiset sanoisivat mitä, siihen vaikuttaa vain se mitä mun oman pään sisällä itse ajattelen itsestäni. Ja joo, onhan tää pinnallista. Olen myös miettinyt miten voin olla hyvä äiti jos en pidä itsestäni tai jos en jaksa pitää itsestäni huolta. Päätin kirjoittaa näistä jutuista, koska uskon etten ole ainoa raskaana oleva nainen joka painii näiden asioiden kanssa.. tai no raskaana tai ei, uskon jokaisen ihmisen sillointällöin painivan itsetuntonsa kanssa.

Kun asiaa miettii, tiedän kyllä mitkä asiat vaikuttavat siihen miksi ajattelen itsestäni näin. Niitä voi luetella usemman mm. väsymys, särky, neljän seinän sisällä lojuminen ja ehkä suurimmaksi se, etten voi liikkua, en voi lähteä lenkille, pyöräillä, tehdä lihastreeniä yms. Näitä en ole varsinaisesti pystyyt tekemään koko raskaus aikana. Liikkuminen piristää ihmismieltä kummasti ja siihen saa myös purettua monenlaisia tunteita.

Tiedän tämän olevan ohi menevää, enkä ajattele näin joka päivä enkä joka hetki, mutta juuri nyt toivoisin saavani takaisin sen 5-vuotiaan Sannan, joka ei pienistä murehtinut, tai sen 14-vuotiaan, jolta ei itseluottamusta uupunut. Entinen Sanna sanoisi: Mitä sä siinä murehdit, sä olet raskaana, kaikki nuo muutokset on ihan normaaleja! Ota itseäsi niskasta kiinni ja nauti niistä kaikista pienistä jutuista joita eteen tulee! Taidankin tästä mennä etsimään itseäni ja kiskon tämän onnettoman Sannan ylös kuopastaan.

Kirjoitin tätä tekstiä yöllä kun en saanut unta. Tänään päätin tehdä itselleni jotain. Puin päälle kivan vaatteen vaikka olenkin kotona, avasin hiukset sykeröltä ja harjasin net, laitoin naamaan aurinkopuuteria ja ripsiväriä ja vähän sävyttävää huulirasvaa. Päätin hymyillä kameralle, vaikka en vieläkään tuntenut itseäni kauniiksi. Laitoin kuvat koneelle enkä nähnytkään niissä mitään rumaa, näen niissä itseni onnellisena. Sain itselleni todisteen siitä, että mun ulkonäössä ei ole yhtään mitään vikaa, vika on mun korvien välissä ja annan huonon fyysisen olon vaikuttaa siihen mitä itsestäni ajattelen. Kävin läpi aiemmin tekemäni listan omista hyvistä ja huonoista puolistani ja huomasin miten paljon kritisoin itseäni aivan turhista ja tyhmistä jutuista. Joskus pelkkä valokuva antaa voimaa ja avaa silmät todellisuuteen :)

Pakko vielä sanoa, etten todellakaan ikinä ole pitänyt yhtäkään odottavaa äitiä rumana... paitsi itseäni. Aiemmin olen vaan ihmetellyt naisia jotka loppuraskauden aikana sanovat itseään rumaksi valaaksi. Olen pitänyt heitä kaikkia kauniina, mutta nyt ymmärrän, että se on vaan tämä fyysinen olotila mikä saa aikaan myös nämä ikävät tunteet omaa ulkoista olemusta kohtaan.

Ai niin ja kerrottakoon tähän loppuun, että olen vain 150cm pitkä, eli pätkä. Joku sitä kuitenkin jäi miettimään kun puhuin siitä pituus kriisistä :D

Ja koska mä olen huijannut itseäni ja muita meikkaamalla, tässä on aamukuva ilman ehostuksia :D. Siis ennen raskautta kylläkin. Ilman hymyä näyttäisin aivan räjähtäneeltä ja väsyneeltä. Oon oikeesti tosi huono hymyilemään kameralle, mutta se tekee ihmisestä vaan paljon kauniimman. Aurinkoa ja hymyjä kaikkien päivään, vaikka ulkona näyttääkin melko pilvistä olevan :)