Painajaisia

Näin viime yönä painajaista. Herätessäni en voinut sanoa itselleni ”ei hätää, se oli vain unta. Se ei ole totta.” Kyllä se oli uni, mutta jostain sellaisesta joka on jo tapahtunut. Se oli painajainen mun raskaudesta, synnytyksestä ja ensimmäisistä viikoista poikien syntymän jäkeen.

Heräsin Oskarin ääntelyyn ja menin syöttämään poikia. Siinä samalla mietin, kuinka raskaus, synnytys ja ne muutamat viikot synnytyksen jälkeen voikaan olla niin ihania ja kamalia samaan aikaan. Päässä pyöri lause jonka olen kuullut moneen kertaan ja jonka olen sanonut helpottuneena myös itselleni ”Sun ei tarvinnut olla raskaana kuin kerran ja silti sulla on kaksi lasta.” Se miksi itse sanon sen helpottuneena, on se, että mun raskaus oli onnen tunteen lisäksi myös paljolti tuskaa. On ihmisiä, jotka sanovat tuon lauseen mulle samasta syystä. Nyt se on ohi ja me kaikki selvittiin hengissä. Sitten on ihmisiä, jotka sanoo sen tietyllä tavalla kateudesta tai katkeruudesta (tai sellanen fiilis on itselle tullut. Tusin kukaan taaskaan mitään pahaa tarkoittaa :) ). Ihan ninkuin se aika olis ollu mulle jotenkin helpompaa, koska sain kaksi lasta yhden sijaan. Oliko mun raskaus samanlainen kuin näiden ihmisten raskaus yhtä lasta odottaessaan? Okei, mä kärsin saman ajan saadakseni kaksi lasta minkä moni kärsii vain yhden vuoksi. Tai no eihän se raskaus kärsimystä ole. Raskaus on ihanaa aikaa, mutta mahtuu siihen myös paljon ei niin kivaa. Jokaisen raskaus on erilainen, toisilla on varmasti ollut yhdenkin kanssa aivan mieletön työ kun taas joillakin useamman lapsen odottaminen yhtä aikaa ei tunnu  juuri missään.

Olen hurjan onnellinen meidän pojista ja haluaisin vaan unohtaa suurimman osan mun raskaudesta. Hetkeksi unohdinkin sen kaiken ikävän, mutta nyt se on palannut unien kautta.

”Tiivistettynä”

Raskauden ensimmäinen kolmannes

• pelko ettei mitään lasta oikeasti olekkaan
• aivan järkyttävän huono olo, paino tippuu paljon
• kova väsymys, pahoinvointi ja alavatsakivut vaikeuttaa työntekoa
• huonommuuden tunne odottavana äitinä - miten voin olla näin loppu
• valtava riemu ja onni, kuultiin odottavamme kaksosia. Ymmärsin myös miksi mun kroppa huutaa.

Toinen kolmannes

• Suunnaton onni, valmistautuminen ja odotus omien murujen syntymmään
• haluan huutaa onneni koko maailmalle
• ultrassa ravaamista kahden viikon välein läpi raskauden
• väsymys ja pelko. Selviää kuinka paljon riskejä tässä raskaudessa on.
• jokainen ultrakäynti pelottaa
• pahoinvointi lakkasi noin neljän kuukauden kohdalla
• samoihin aikoihin tajusin, että ne kiristävät tunteet joita on tullut jo pitkään, ovat harjoitus supistuksia.
• supistukset kovenee ja alkavat estämään asioiden tekemistä
• liikuntakielto. Lupa liikkua sängystä vessaan ja keittiöön
• huoli ja pelko ennenaikisesta syntymästä ja poikien menettämisestä
• ”synnytysvalmennus” eli tutustuminen synnytyssaliin ja teoriaa synytyksestä. Lääkärin luvalla poistuin kotoa kunhan lupasin olla kävelemättä. Joskin istuminenkin oli tuskaa ja puhaltelin pitkin valmennuksen kovien supistusten takia

Sitten ne viimeiset kuukaudet

• Oma koti alkaa ahdistaa. Pakko päästä välillä pois. Ajeltiin autolla, kiva nähdä maisemia, mutta supistukset pahenee.
• Yritän maata antaakseni pojille edes viikon lisä aikaa
• itken. Yritän kestää kovia, pitkiä ja tiheitä supistuksia.
• pelkään itseni ja poikien puolesta
• opin pitämään itseni rauhallisena, kiitos tästä kuuluu meidän Olavi koiralle
• makaan useampaan otteeseen sairaalassa. Supistuksia ja poikien sydänkäyriä seurataan.
• supisruksia yritetään estää lääkkeillä.. turhaan.
• kipulääkkeet ei auta, lämpötyynyt eikä kuuma suihku auta, mikään ei auta.
• Olen valvonut lähes kolme kuukautta. Supistukset eivät anna nukkua. ehkä pienen pätkän joskus
• Lääkäri päättää käynnistää synnytyksen rv 35+2, koska mun elimistö ei enään kestä (eikä kestä kohta enään pääkoppakaan) ja Oliver on lakannut kasvamasta sekä myös Oskarin kasvu hidastunut rajusti
• käynnistys oli helpotus, mutta pelkäsin poikien puolesta. Ovatko pojat tarpeeksi vahvoja ja kehittyneitä. Kestääkö pojat synnytyksen.

Synnytys

• lääkäri sanoi käynnistyksen voivan viedä kaksikin päivää. Mun supistukset olivat kuitenkin jo niin vahvoja, että se avaava pallo oli puskettu ulos muutamassa tunnissa
• kaikki etenee nopeasti, mutta sitten pysähtyy
• nukuin hyvin pitkästä aikaa, kiitos epiduraalin
• heräilin ponnistamaan. Puudutus loppui eikä lisää voitu antaa mahdollisen leikkauksen vuoksi
• supistukset olivat kovat ja pitkät. Siinä ehti ponnistella paljon. Ponnistaminen oli itseasiassa mukavaa, mutta tulosta ei saatu
• selviää, että poikia on mahdotonta synnyttää alateitse koska ovat kiilautuneet toisiinsa
• ponnistuskielto ja kiireellinen sektio
• puudutus ei tehoa ennen leikkauksen alkua. Tunnen kuinka alavatsa viilletään auki
• Mies häädetään ulos leikkaussalista ja mun puudutus laitetaan kuntoon
• Paras hetki ikinä, sain kuulla ensi parkaisut ja nähdä pojat vilaukseslta
• Loppu tuntui ikuisuudelta, verentuloa ei meinattu saada loppumaan, virtsarakko piti irroittaa kohdusta ja mitäköhän kaikkea
• olin varma, että kuolen siihen leikkaussaliin
• en kuollut :D
• Elämäni pisimmät tunnit kun poikien syntymän jälkeen odotin tietoa poikien voinnista
• pelkäsin
• leikkauksen jälkeen lääkäri pahoitteli, että mun oli annettu kärsiä kivuista niinkin pitkään, vaikka pojille se oli toki etu. Mun kroppa ei ollut viimeiseen kuukauteen enään harjotellut synnytykseen vaan todella yrittänyt synnyttää. Synnytys ei onnistunut, koska pojat vain eivät päässeet toistensa vuoksi syntymään.

Osastolla

• odotin pääsyä poikien luo. Illalla pääsin näkemään meidän pojat. Juurikaan en lääketokkuran vuoksi siitä muista
• Oma olo huononee
• Mulle on valehdeltu, synnytyskivut ei ole pahimmat kivut joita ihminen voi tuntea, tämä on jotain pahempaa
• Hoitajat ei ymmärrä miten paljon muhun sattuu
• mua ei kuunnella
• taju lähtee
• itkettää, kivut estää poikien näkemisen. Onneksi välillä pääsin pyörätuolilla hetkeksi lasten luo
• ero omista lapsista on raastavampaa kuin kipu
• Lopulta otetaan verikokeet. Tulehdusarvot tosi korkealla. Kohtutulehdus.
• siirto hyvinkäälle. Oma olo huononee entisestään. Aloitetaan suonensisäinen lääkitys
• en pysty edelleenkään nukkumaan
• mitä jos mä en selviä tästä, mun on pakko
• maitoa ei juurikaan tule, enkä lääkkeiden vuoksi sitä vähääkään saa pojille antaa
• lopulta olo alkaa helpottaa, pystyn jopa käydä yksin suihkussa, SIIS IHAN ITSE!
• muutaman viikon kuluttua pystyin jo vaihtamaan pojille vaipat sängystä käsin
• pääsin kotiin ja sain vähän nukuttua
• mulla todettiin kasvohalvaus

Poikien sairaala aika

• vietettiin päivät sairaalassa poikien luona ja yöt kotona
• vaikeaa jättää pojat sairaalaan
• oma liikkuminen alkaa helpottua, särkylääkkeet jo helpottaa kipua
• lopulta koitti se pävä kun pojat pääsi kotiin
• nautin siitä, että sain nukkua.. kahden tunnin pätkissä, mutta sekin oli luksusta aiempaan

Jos tämän luettuasi olet sitä mieltä, että tämä matka oli helppo,  toivon, että olet selvinnyt omastasi ilman traumoja. Tiedän, että ihmisillä on vaikeampiakin tarinoita ja matkoja. Meidän matkasa on onnellinen loppu, se on minulle tärkeintä. En kirjoita tätä tekstiä saadakseni sääliä. Toivon vain vähän ymmärrystä. Vaikka meillä onkin kaksi lasta ja olen ollut raskaana vain kerran, ei se kerta ollut todellakaan helppo. Tämä matka oli täynnä kipua, surua, pelkoa ja ahdistusta, mutta mahtui sinne mukaan myös valtavasti onnea, iloa sekä huumoria.

Jos mun täytyisi käydä kaikki tuo läpi uudestaan ollakseni tässä tilanteessa missä olen nyt. Onnellinen kahden pojan äiti ja maailman parhaan miehen vaimo, olisin siihen valmis. En todellakaan riemusta kiljuisi tai innolla odottaisi kaikkia niitä kipuja, ennemminkin olisin kauhuissani,  mutta tekisin sen silti. Lopputulos on kaiken tuon arvoinen.

Ja voihan olla, että mun raskaus olis ollut samanmoinen vaikka lapsia olisi ollut vain yksi. Tosin en usko, etttä yhtä lasta olisin synnytellyt kuukauden päivät… Mutta siis joo, älkää kukaan ainakaan olko kateellisia mun raskausajasta :D Mutta jos ihan välttämättä haluat olla kateellinen jostain, niin ole vaikka siitä, miten mahtavat pojat meillä on! Itse olen suunnattoman ylpeä itsestäni kun jaksoin sinnitellä kipujen keskellä (ihan kun mulla olis ollut vaihtoehtoa :D ), miehestäni, joka oli tukena raskausajan kaikissa, etenkin niissä vaikeissa hetkissä sekä on isä täysillä ja  ennenkaikkea olen ylpeä meidän sinnikkäistä, aurinkoisista pojista. Matka oli täynnä vaikeuksia, mutta niinkuin tätini sanoi silloin kun itse aloin olla epätoivoinen ”Sun onnen on käännyttävä joskus”. Niinhän se lopulta kääntyi. En voinut edes kuvitella kuinka ihanat, iloiset hymypojat voisinkaan saada.

Tsemppiä ja voimia ihan jokaiselle odottavalle äidille. Olkaa ylpeitä itsestänne. On ihan ihmeellistä mitä kaikkea ihminen kestääkään! Raskaus ja uuden elämän syntymä on luonnollista, mutta on siinä valtava homma. Ja kun sitten saa oman pienokaisensa tai useamman syliinsä, sitä  kuitenkin tajuaa kuinka lyhyt se vielä hetki sitten ikuisuudelta tuntunut aika onkaan.