Synnytyksestä toipuminen

Jos ajatellaan, että jo pelkästään raskaus oli mun elimistölle rankka juttu pahoinvointeineen, kolotuksineen ja lopulta kahden kuukauden makaaminen ja kuukauden kärvistely kipeiden supistusten vuoksi... Maksakin päätti ilmoitella, että nyt riittää tämmönen jo. Sitten se synnytyskään ei mennyt ihan niin kuin piti... Eipä mennyt tämä toipuminenkaan ihan oppikirjan mukaan.

Sektion jälkeen...

Mulla ei ole juurikaan käsitystä siitä kuinka kauan mahdoin olla sektion jälkeen heräämössä, oikeastaan se koko torstai päivä on pelkkää sumua. Olin lääke tokkurassa koko päivän, enkä millään pysynyt hereillä. Sain jotain kipulääkettä osastolla vaikka ei muhun edes sattunut. Nälkä olis ollu, mutta mitään ei vielä ensimmäisenä päivänä saanut syödä, mehua, mehukeittoa ja vettä. Alkuun oksentelinkin kaiken pihalle. Paras ravinto sinä päivänä oli kaakao.

Kaikki hetket hereillä mietin vain koska saan nähdä pojat, mutta olin niin sekasin, että piti vaan maata ja odottaa lääkkeiden poistumista elimistöstä. Joskus illemmalla sain luvan nousta ja siirtyä pyörätuoliin. Silloin tajusin kuinka muhun sattuukaan. Ikinä koskaan ei sängystä ylös pääseminen ole ollut niin vaikeaa. Oksennuspussit oli pakko ottaa varmuudenvuoksi mukaan myös, koska liikkuminen teki pahaa. Matka poikien luokse tuntui pitkältä... Perillä en tainnut uskaltaa ottaa kumpaakaan edes syliin oman heikon olon vuoksi. Lasten sänky oli niin korkealla etten pyörätuolista kunnolla edes nähnyt poikia eikä seistä pystynyt. Sen muistan, että sain kädellä koskettaa.

Kipua

Perjantaina näin poikia useamman kerran ja sain syliinkin. Kivut olivat kuitenkin jotain aivan omaa luokkaansa. Aamulla lähdettiin osastolla hoitajan kanssa vessaan poistamaan virtsakatedria huonolla menestyksellä. Mut työnnettiin vessaan pyörätuolilla, mutta siitä siirtyminen pöntölle oli jotain niin tuskasta, että taju meinas lähteä. Kiireesti mut kärrättiin sänkyyn ja katedrin poisto sai vielä odottaa. Onnistui se sitten muutaman tunnin kuluttua, mutta sängystä käsin. Nyt mun vaan oli pakko päästä jatkossa vessaan jollain tapaa. Otin jokaiselle vessamatkalle pyörätuolin mukaan ja kävelin sitä vasten saadakseni tukea. Hoitaja sanoi tämän päivän olevan pahin, huomenna liikkuminen on jo paljon helpompaa...

No ei se ollut! Tuska vaan kasvoi. Kivuista huolimatta kävin niin usein kuin mahdollista poikia katsomassa ja aina kun oma vointi esti matkan poikien luo, itkin... Kamalaa olla erossa lapsistaan. Mikään kipulääke ei vienyt mun kipuja pois tai edes helpottanut niitä. Lasten kanssa oleminen oli paras lääke, silloin unohtui kipu edes hetkeksi. Olisin halunnut pitää poikia kenguruhoidossa ikuisesti. Mun hoitajat olivat vähän ihmeissään siitä kuinka kipeä olin. Mulle sanottiin vaan että pitää nousta ylös ja liikkua, mun pitäis olla jo paremmassa kunnossa... mutta pelkät vessaan ja takaisin sänkyyn matkat vei voimat niin täysin, että oli pakko nukkua, tai edes yrittää.

A-poika ensimmäisiä kertoja äipän sylissä

Huono äiti ja onneton toipuja

Musta tutui, että olen huono äti kun en pysty hoitamaan lapsiani, maito ei nouse, en voi edes imettää vaipanvaihdosta puhumattakaan... Olen ihan ulkopuolinen omien lasteni elämästä. Oon täys surkimus. Olen riesa hoitajille kun en voi käydä suihkussa ilman apua, enkä hakea itse itselleni ruokaa. Hoitajat vaan sanoo, että mun pitäis jo pystyä kaikkeen itse. Hoitajat olivat kyllä kaikki tosi ihania, en vaan osannut itse tehdä tarpeeksi selväksi sitä miten paljon muhun sattuu. Jotenkin ajattelin vaan olevani huonompi kuin muut sektiopotilaat kun en pysty samaan kuin he. Ehkä mulla on vaan tosi matala kivunsieto tai jotain... Pakko siis yrittää kovemmin.

Lopulta Mikko kysyi hoitajalta pitäiskö musta ottaa verikoe kun mun olo ei kohene yhtään. Vastaus oli, ettei verikokeita oteta jos ei ole kuumetta... ei musta kuumetta oltu mitattu missään vaiheesa. Verikokeet lopulta otettiin ja heti tulosten tultua lääkäri halusi tavata mut. Selvisi, että tulehdusarvot on tosi korkealla. Lääkäri paineli mun kohtua ja mä HUUSIN!!!!! Lääkäri sanoi, että mun kohtu on selvästikkin tulehtunut ja virtsarakko ehkä myös. Siinä siis syy mun kipuihin. Mulle alotettiin kaks eri antibiottikuuria suun kautta. Jos kuume nousisi yli 38,5 asteen siirryttäisiin suonensisäisiin antibotteihin.

Olo hieman koheni, mutta kivut eivät hellittäneet. Seuraavan kerran verikoe otettaisiin muutaman päivän päästä. Näytin aivan kuolleelta... Välillä tuli hyviäkin hetkiä ja iloitsin siitä, että kävin suihkussa ilman apua tai kävelin itse keittiöön. Aina kun luulin olon olevan parempi oli se hetkessä monta kertaa huonompi. Olin itkunen kun olin niin loppu ja oman toipumisen lisäksi olisi pitänyt yrittää lypsää pojille maitoa.. en vaan pystynyt.

Positiivinen yllätys on ollut sairaalan ruoka

LVI-neloset (miehen työnantaja) lähetti sairaalaan kukkia.
Kiitos, nämä piristivät päivää kummasti :)

Siirto Naistenklinikalta Hyvinkään sairaalaan

Maanantaina minut ja pojat siirrettiin Naistenklinikalta Hyvinkään sairaalaan tilanpuutteen vuoksi. Mulla oli taas huono aamu. Meinasin pyörtyä vessaan ja jouduin hälyttämään apua. Hoitajat ehtivät juuri paikalle ottamaan kopin ja kuskasivat mut sänkyyn. Päivähoitaja tuli mua jututtamaan ja kyseli aamusta. Olin aivan hajalla kun en päässyt aamuisen takia poikia katsomaan ja itkin TAAS. Hoitaja ei ollut vielä tietonen mun loppuraskaudesta, synnytyksestä eikä tulehduksista ja tuumasi jotenkin näin ”Ettei sulla nyt kuitenkin olis joku muu hätä kun se kipu. Oot ollu täällä jo niin monta päivää että sun kuuluis olla kunnossa” Itkin kahta kauheammin ja sanoin että en mä täällä sängyssä itkis jos olisin siinä kunnossa, että voisin olla lasteni kanssa. Olin onnellinen, että siirto Hyvinkäälle tapahtuisi juuri tänään.

Olin sen verran ärsyyntynyt hoitajan kommentista, että päätin meikata... ajattelin että jos tää paraneminen on nyt mun mielialasta kiinni niin yritetään näyttää edes vähän ihmiseltä ja piristyä. Sain päälleni myös omat vaatteet siirron ajaksi. Ambulanssilla mut ja pojat vietiin hyvinkäälle. Mut kärrättiin suoraan omalle osastolle ja pojat omalleen. Mikko tuli hakemaan mut katsomaan poikia ja ilahduin kun sain nähdä poikien oman huoneen ja siellä olevan sängyn vanhempia varten. Ajattelin, että nyt mä paranen kun voin nähdä poikia ja samalla levätä. Siinä poikien luona ollessa olo huononi ja totesin että mun on päästävä takasin omalle osastolleni. Matkalla alko järjetön vilu ja tärinä. Kuume nousi enkä taaskaan tajunnut oikein mistään mitään. Lääkäri päätti, että mun antibiotteja jatketaan suonen sisäisesti. Sain myös niin hyvät kipulääkesatsit, että mulla oli hetken oikein mukavaa :D

Naistenklinikalla valmiina siirtymään Hyvinkäälle

Kenguruhoitoa Hyvinkäällä

Nyt mä paranen!

Antibiotit alko tehoamaan melko pian ja sain myös paremmat kipulääkkeet kuin aiemmin. Kivutonta mun oleminen ei ollut, mutta vähän siedettävämpää kuitenkin. Kun olin ollut Hyvinkäällä neljä päivää, toivoin pääseväni kotiin vaikka kunnossa en ollutkaan. Osastolla en saanut nukuttua ja koin, että uni olis todella tärkeää oman paranemisen kannalta. Lääkäri katsoi mun tiedot ja antoi luvan siirtyä takaisin suun kautta otettaviin antibiotteihin ja kotiuttamiseen. Siirryin heti lasten luo ja yöksi mentiin kotiin. Kotiin lähteminen oli ihanaa ja kamalaa. Oli kiva päästä omaan sänkyyn nukkumaan, mutta oli aivan kamalaa jättää pojat sairaalaan, vaikka tiesinkin  heidän olevan hyvässä hoidossa. Joka aamu tullaan poikien luo sairaalaan ja yöksi mennään kotiin nukkumaan.Joka kerta kun suljen silmät nään meidän pojat ja joka kerta kun herään yöllä kotona, luulen poikien olevan siinä vieressä... Kyllä ne joskus siinä ovat ihan oikeasti. Sairaala on nyt meidän koti kunnes pojat vahvistuvat ja pääsevät kotiin.

Ensimmäisenä iltana kotona huomasin mun oikean silmän olevan paljon suurempi kuin vasen. Silmä myös tuntui oudolta, mutta ajattelin, että ehkä mun silmät on vaan olleet turvoksissa ja turvotus alkaa laskemaan. Katson aamulla miltä tilanne näyttää. Aamulla silmät olivat suht saman kokoiset ja ajattelin  kaiken olevan hyvin. Hampaita pestessä ihmettelin miksi en pysty purskuttelemaan vettä suussa ilman, että se lentää ihan minne sattuu... Noh, kai se johtuu hormooneista tai jotain. Sairaalassa oikea silmä alkoi häiritä, tuntui kuin siinä olisi painetta ja ihoa silmän ympäriltä kiristäisi. Ajattelin, että nyt mä synnytän vielä silmänkin ja lähdettiin päivystykseen. Päivystyksestä mut lähetettiin meilahteen silmäpoliklinikalle. Näköä tarkasteltiin pitkään, silmät kuvattiin, paineet tarkastettiin ja vaikka mitä. Silmästä ei löytynyt mitään vikaa, mutta onpahan silmät tutkittu tarkasti. Silmägeeliä sain kuiviin silmiin.

Silmälääkärissä

Silmälääkäri laitto mut tekemään mitä kummallisimpia ilmeitä ja totesi, että mun oikea puoli kasvoista on lievästi halvaantunut. Mut lähetettiin korvalääkärille, joka hoitaa kasvohalvauksia. Olin tosi väsynyt vietettyäni päivän meilahdessa kaikissa niissä tutkimuksissa ja muhun sattu. Plus jouduin taas olemaan erossa pojista.Itkeskelin kun tutntui että kaikki menee pieleen. Nyt mulla on oudot kasvotkin kaiken muun lisäksi... Paranenko mä koskaan!

Korvalääkäri putsas mun korvat, katso kurkun ja sain taas ilmeillä vähän lisää. Lääkäri sanoi tällaisia kasvohalvauksia olevan monesti synnyttäneillä äideillä johtuen stressistä. Halvaus todennäköisesti paranee täysin, mutta siihen voi mennä muutamasta päivästä puoleen vuoteen. Aika näyttää. Sain kortisoni kuurin edesauttamaan paranemista ja uskon sen auttaneen myös toipumisessa muutenkin. Kivut vähenivät huomattavasti kortisonikuurin aloittamisen jälkeen. Kontrollikäynti naaman suhteen on tulossa ja ajattelin soitella kontrollia myös kohtutulehduksen suhteen.

Nyt alkaa tuntua, että elämä vihdoin voittaa ja voimat riittää poikien hoitamiseen. Vähitellen alan päästä myös eroon viidestä eri nappulasta joita joudun napsimaan moneen kertaan päivässä. Naama on vielä mikä on, mutta ehkä sekin on jo parempi tai ainakin olen tottunut siihen ettei se iha toimi. Synnytyksestä on kaksi viikkoa, mutta tuntuu että aikaa olisi kulunut paljon enemmän. Onhan tämä sairaala elämä melko rankkaa.

Sentään joku asia meni hyvin

Olen tässä toitottanut itselleni, että mielummin otan itse vastaan kaiken mahdollisen kivun kunhan vaan pojat pysyvät terveinä ja välttyvät vastoinkäymisiltä. Kirjoittelen poikien ensimmäisistä viikoista ihan oman juttunsa. Pojilla kuitenkin kaikki hyvin, vaikka sairaalassa joutuvatkin olemaan.

Myös omassa toipumisessa on ollut yksi asia mikä meni niinkuin piti. Sektiohaava on parantunut hienosti! Se ei sentään tulehtunut ja näyttäisi siltä, että arvesta tulee oikein siisti. Haavaa huuhtelin alusta asti kaksi kertaa päivässä ja antanut ilmakylpyjä aina kun se on mahdollista. Arpi jää myös niin alas, ettei sitä tule kukaan näkemään.. paitsi Mikko, minä ja pojat.. ja kaverit ehkä jossain saunailloissa.

Nyt vaan annan itselleni aikaa kunnon, lihasten, tasapainon ja muutenkin koko kropan ja elimistön palautumiseen. Vielä on tosiaan lihakset ihan hukassa ja pitkäänhän sektion jälkeen täytyy muistaakkin mennä maate ja nousta aina kyljen kautta. Ryhtikin on vielä työn alla kun painopiste on muuttunut, samoin tasapaino. Välillä vähän horjahtelen :D Painoa mulle tuli raskauden aikana noin 8kg ja naistenosastolle niistä jäi seitsemän. Pikkunen maha vielä on, mutta kestäähän sillä tovi palautua ja iholla menee aikaa kutistumiseen. Nyt alan olla tyytyväinen omaan vointiin, vaikka matkaa täydelliseen paranemiseen ja kaikkien kipujen katoamiseen varmasti onkin.

Masu vajaa kaksi viikkoa poikien syntymän jälkeen