tiistai 26. elokuuta 2014

Synnytys.. Oliko se mitä ajattelin?

Jostain syystä synnytys kiinnosti mua jo lapsena. En tiedä mistä mulle on selvinnyt miten lapset syntyy. Ajatus tunui jotenkin hurjalta. Kuullostaa ehkä oudolta, mutta lapsena myös leikin isolla hädällä käydessäni synnytystä. Otin nuken mukaan vessaan, käärin peittoon ja laitoin piiloon kaapin oven taa. Siinä sitten istuin pöntöllä mahdollisimman pitkään ähräämässä tarpeitani pönttöön (koska synnytys kestää kauan), hengitin syvään ja tsemppasin itseäni :D Lopulta poistuin vessasta nukke sylissä, onnellisena äitinä. Kun sitten kasvoin ”aikuiseksi” ja ajatus omasta perheestä alkoi pyörimään mielessä, ahdistuin... Ajattelin etten voi ikinä saada omaa lasta, koska en halua synnyttää. Monia vuosia sitten jo itkin sitä etten uskalla tehdä lasta, en ikinä kestäisi sitä kipua enkä raskausaikaa. Muutama vuosi sitten päätin katsoa telkkarista synnytysohjelmaa, jossa aiheena oli pelkosynnyttäjät. Ajattelin saavani siitä jotain apua. No sainko? EN TODELLAKAAN!!!! sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen, itkin hysteerisenä ja soitin siskolleni. Onneksi puhelu auttoi ja oma reaktio alkoi lähinnä naurattamaan :D

Kun sitten päätettiin antaa lapsen(tai meidän tapauksessa nyt sitten kahden lapsen) tulla, en ajatellut synnytystä ollenkaan. Kun selvisi lapsia olevan kaksi, tuli synnytys mieleen. Ajattelin että nyt mun tarvii sitten samalla kertaa synnyttää kaksi lasta. Alkuraskauden toivoinkin sektiota, mutta loppua kohden ajatus alatiesynnytyksestä ja sen eduista voitti. Jotenkin kummallista miten mun pelko vaan katosi. Kai se vaan on niin , että niitä omia lapsia odottaa niin kovasti. Ajattelin että kyllä siitä selviää, onhan muutkin selvinneet. Sitten saan omat lapset syliin ja voin vaan unohtaa sen kivun ja kaikki raskausajan vaivat.

Miten se synnytys sitten menikään ja voiko sitä suunnitella


En ala mitään virallista synnytyskertomusta kirjoittamaan, mutta kerron mitä tunsin ja mitä muistan.

Raskausaikana kysyin useaan kertaan lääkärissä koska voidaan puhua synnytyksestä ja miettiä mikä synnytystapa on fiksuin. Sain vastaukseksi aina, että minun lapset syntyvät alateitse PISTE! Mutta synntys suunnittelu on raskausviikolla 36 ja silloin voidaan keskustella aiheesta ja voin esittää kysymyksiä. No, meidän pojat syntyi viikolla 35... se siitä suunnittelusta.

13.8.2014 olin ollut reilun päivän taas naistenklinikalla osastolla tarkkailussa supistusten vuoksi. Lääkäri halusi tavata minut ja tutkia mikä kohdunkaulan tilanne on. Kuukauden supistukset olivat taas hieman kypsytelleet paikkoja, mutta oletin lääkärin lähettävän minut kotiin, sillä supistukset muuttuivat jälleen epäsäännöllisiksi. Siinä sitten makoilin ja lääkäri meni hakemaan letkun ja tuumasi laittavansa mulle ballonkin. Kysyin mikä se on ja lääkäri kertoi että katetriletku työnnetään mun kohtuun ja sen päähän täytetään pallo keittosuolalla niin se auttaa avaamaan paikkoja hieman nopeammin. Tajusin, että synnytys käynnistetään NYT! Käynnistyksen syynä olivat mun kauan kestäneet kipeät supistukset, raskaushepatoosi ja B pojan kasvun taantuminen.

Kyselin tarttisko mun soittaa mies paikalle, mutta lääkäri sanoi rauhallisesti, että ballonki saattaa olla kohdussa vielä vuorokauden, ei mitään kiirettä miehen tulla paikalle. Sain ohjeeksi kävellä portaita ballonkin nopeamman irtoamisen edistämiseksi. Ilkeältähän se tuntu kun letku teipattiin sisäreiteen niin, että joka askeleella jalan liike nykäisee ballonkia hieman. Päätin etten halua pitkään kärsiä inhottavasta tunteesta ja kahden kuukauden levon jälkeen olin reipas portaidenkiipeäjä. Parin tunnin päästä ballonkin laitosta mies tuli paikalle ja supistukset alkoi olla jo kovat. Silti kiipeilin rappusia ja sinnittelin. Kätilö huomasi mun tuskan ja tuli kiskaisemaan ballonkia ja sehän irtosi oikein mukavasti.

portaita ylös ja alas

Nyt SATTUUUUU!!!!

Lääkäri tuli mua katsomaan kun kärvistelin jo aikamoisissa tuskissa. A-pojan kalvot puhkaistiin ja vauvan päähän kiinnitettiin piuha sydänäänien seuraamiseksi. Siitä ne kivut vaan voimistuivat ja huonekaverit joutuivat kuuntelemaan mun puuskutusta ja nyyhkytystä. Mulle tarjottiin lihakseen pistettävää kipulääkettä, mutta lääkäri totesi että ei tässä enään mitään puudutteita laitella ennen synnytyssaliin pääsyä.

Synnytyssaliin kärrättiin pyörätuolilla ja hetken puuskuteltuani ja voivoteltuani yritettiin oloa helpottaa ilokaasulla. Mulle ilokaasu ei ollut ilokaasua, itkin vaan ihan hysteerisenä ja todettiin ettei enempää kaasua. Sitten tuli anestesialääkäri laittamaan jo epiduraalin. En juurikaan muista miltä epiduraalin laitto tuntui kun supistuskivut ylitti sen reippaasti. Kun epiduraali alkoi vaikuttaa ei supistukset enään sattunut. Toki ne tuntui, mutta niin kuuluukin. Sain synnytys salissa nukuttua paremmin kuin moneen kuukauteen, eikä mulla ollut kuukauteen ollut niin kivuton olo. Kiitos epiduraalin keksijälle.

Pallon päällä olemisen toivottiin auttavan paikkojen avautumiseen


Mikon "kisakatsomo"
Mikkokin sai nukuttua kun ei tarvinnut kokoajan pitää mua kädestä

Vauvojen pulssit ja mun supistuslukemia...
Osaston 42 KTG-kone meni jumiin aina kun supistuslukemat nousi yli 120
Tämä kone jaksoi toimia missä lukemissa hyvänsä.
Molempiin jalkoihin teipattiin neppareita,
joihin kiinnitettiin A vauvan päästä tuleva sydänäänipiuha.


Ensimmäisen puudutus satsin vaikutuksen hävittyä kipuilin taas hetken ennen seuraavaa puudutusta. Eivät uskaltaneet laittaa mulle ihan täysiä annoksia kun olen niin pieni. Avautumista tsekkailtiin useaan kertaan ja jossain vaiheessa synnytys miltei pysähtyi. Sain pienen määrän oksitosiini tippaa vaikka omat supistukset olivatkin voimakkaita ja säännöllisiä, ne vaan lakkasivat avaamasta paikkoja. Toinen puudutus oli lievempi ja kivut palasivat pian. A vauva ei päässyt jostain syystä laskeutumaan lähtökuoppiin, joten aloitettiin ponnistelu, jotta autettaisiin vauvoja tulemaan. Paikatkin oli hyvin auki. Ponnistaminen oli mukavaa, supistuskipu meni pois ja ajattelin olevani loppusuoralla. Nyt vaan ponistellaan pojat maailmaan....

Tai sitten ei. A- vauva ei ponnisteluista huolimatta päässyt laskeutumaan. Lääkäri tuli tutkimaan tilanteen ja totesi vauvojen olevan niin kiilautuneina toisiinsa ettei niitä tulla ikinä saamaan ulos alateitse (Tässä myös syy siihen miksi kuukauden kestäneet kipeät supistukset tuottivat tulosta niin hitaasti). Pätös kiireellisestä sektiosta ja ponnistuskielto. Sektiopäätös oli pettymys ja ponnistamatta oleminen oli synnytyksen tähänastisista kivuista pahin. Seuraavan puudutuksen saisin leikkaussalissa noin puolen tunnin kuluttua. Se puolituntia oli ikuisuus kun hoin itselleni ”älä ponista, älä ponnista, älä ponnista.... muista hengittää, muista hengittää...” Onneksi mulla oli oma rakas mies auttamassa ja rauhoittelemassa kipujen keskellä ja pelleilemässä silloin kun kivut olivat epiduraalin ansiosta poissa.

pelleilyä siellä kipujen välissä

Leikkaussalissa aloitettiin puudutus ja sain lisää kanyyleja käsivarsiin, lisähappea ja mitä kaikkea. Anestesia lääkäri tarkisteli puudutuksen tehoa ja oma olo oli rauhallinen pientä ahtaanpaikankammon tunnetta lukuunottamatta. Tunto katosi melkeinpä kokonaan kaulasta alaspäin... mutta jostain syystä tunto bikinirajassa oli tallessa. Piti siis vielä odottaa ja anestesialääkäri sanoikin, että tarkistetaan tunto vielä sieltä alhaalta... se tarkistus jäi sitten tekemättä. Sitten se tuli, synnytyksen kamalin vaihe. Tarkoitus ei ole pelotella ketään, kerron vaan miten mulle kävi. Tunto oli jäljellä leikkausalueella vielä kun avausviillot tehtiin! Aivan JÄRKYTTÄVÄ kipu!!!! Huusin kivusta ja silloin Mikko häädettiin salista ulos. Lääkärit tarvitsivat kaiken tilan toimiakseen nopeasti. Anestesialääkäri kysyi haluanko että mut nukutetaan nopeasti. Kivusta huolimatta en sitä tahtonut koska halusin olla hereillä kun pojat syntyy. Sain siis lisää puudutetta ja leikkausta jatkettiin. Nyt en tuntenut enään kipua. Hetken päästä kuulin ensimmäiset huudot ja sain nähdä nopeasti A-pojan ja heti perään huusi myös B ja näytettiin minulle nopsaa. Itkin onnesta. Poika A syntyi kello 04.26. ja B kello 04.27 14.8.2014. Synnytyksen käynnistyksestä poikien syntymään kului reilu 16 tuntia.

Leikkaussalissa puudutuksen tehoa odotellessa ja pakko oli saada itsestäni kuva :D
Erittäin kaunis minä.. niinkuin kaikissa näissä kuvissa....

Prinssi A

Prinssi B

Leikkauksen pisin vaihe oli istukan poisto ja kasaan kursiminen. Silloin alko ahdistaa, suu oli kuiva, hengittäminen oli vaikeaa ja nukutti PALJON! En vaan uskaltanut nukahtaa. Olin huolissanin vauvoista ja itsestänikin kun ymmärsin leikkauksessa olevan jokin ongelma. Myöhemmin selvisi, ettei verenvuoto meinannut tyrehtyä ja mun virtsarakko oli kiinnittynyt jonnekkin ylös ja sitäkin jouduttiin sitten repimään irti kohdusta.

No kaikesta selvittiin ja mut vietiin heräämöön nukkumaan. Lastenlääkäri kävi kertomassa vauvoilla olevan kaikki hyvin ja isän olevan lasten kanssa vauvojen tarkkailuosastolla. Jossain vaiheessa Mikko tuli mua katsomaan ja kertoi lisää vauvoista. Olin niin väsynyt ja tokkurassa etten jaksanut katsoa kuvia vaikka kovasti odotinkin pääsyä poikien luo.

Synnytys ei mennyt niinkuin olin ajatellut, mutta sekstiopäätökseen saakka kokemus oli kuitenkin positiivinen. Alusta asti kaikki ympärillä olevat kätilöt, lääkärit ja oma mies toimivat rauhallisesti ja kannustavasti, sekä kertoivat selkeästi mitä tapahtuu. Kyllähän se sattuu, eikä sitä kipua pysty kuvailemaan, mutta siitä selviää ja koko ajan tietää sen kivun loppuvan kohta ja tilalle saa jotain aivan mahtavaa. Toki ilman epiduraalia kokemus olisi ollut PALJON rankempi. Sektiosta olin kuullut pelkkää hyvää, mutta omalla kohdalla se oli se mikä laski antamaani arvosanaa synnytyksestä. Toki ymmärrän, ettei muuta vaihtoehtoa jäänyt ja olen tyytyväinen ettei tarvinnut lähteä kuitenkaan hätäsektioon.


Tärkeintä on, että pojat saatiin terveinä maailmaan <3 Kipu unohtuu kyllä hetkessä.  

7 kommenttia:

  1. Siis mä en tiedä miks mulla tuli ooikeen kylmät väreet ja itku tästä! :) onnea kovasti teille vielä ja ihanaa että kaikki on hyvin!
    Ps. Kirjotat tosi ihanasti mun mielestä! :D

    VastaaPoista
  2. Hui! Aikamoinen synnytys. Mutta tottahan se on että kipu unohtuu heti kun saa vauvan ulos.
    Onnea kuitenkin super suloisista pojista. Aivan ihania <3

    VastaaPoista
  3. Vautsi. Oot kokenu aikamoisen synnytyksen. Usko pois, aika kuultaa muistot :) mulla ensimmäisen kanssa synnytys oli aikas kivulias. Mutta niin vaan pikkuKakkosta alettiin haaveilla jo ekan ollessa vasta muutaman kk. Ja nyt lapsia on jo 4 :)

    Paljon onnea pikkusista <3 onko arki lähteny rullamaan?:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllähän tuon alkaa jo nyt unohtaa.. tai onkin jo unohtanut. En muista miltä se kipu tuntu, mutta tiedän että muhun sattu.

      Meidän arki on vielä sairaalassa kun poikien pitää vielä kasvaa. Huomenna saadaan pojat kotilomalle ja katsotaan miten se sujuu. Lääkäri sitten päättää saadaanko enemmänkin lomia.

      Poista