Äitiyden ensiaskeleet

Taas on tämä kirjoittaminen viivästynyt.. ei taaskaan siksi etten olisi ehtinyt, olen vaan keksinyt kaikkea muuta tekemistä.

Oikeastaan se miksi en ole kirjoitellut on mun poikien syytä!

Välillä täällä on melko kovä ääninen itkukuoro…

mutta ei se ole se syy…

On kamalan vaikea keskittyä kirjoittamaan blogia kun on kaksi ihanaa poikaa, jotka kertoo paljon juttuja ja juttujen perään tapahtuu naururäjähdys. Kun nauru sitten lakkaa, kerrotaan uusi juttu ja nauretaan taas kahden pojan voimalla.. niin ja yhden äidin :D Tänään (niinkuin muinakin päivinä) Ollaan naurettu paljon! Mulla on täällä seuranani kaksi huumorimiestä :D

Käsikädessä on hyvä nauraa!
Hitaasti eteni kirjoittaminen kun vieressä on kaksi tällaista poikaa.
Taas näitä kännykkäkameran huippulaatukuvia

Keskiviikkona kävin neuvolassa äiti-lapsi ryhmässä, johon tuli kutsu edellisellä viikolla. Kutsussa pyydettiin ilmoittamaan mikäli ei pääse tai halua tulla. Halusin mennä. On kiva käydä välillä kodin ulkopuolella vaikka poikien kanssa liikkeelle lähtö onkin melkoinen homma silloin kun on yksin. Ajattelin että olisi mukava käydä juttelemassa muiden äitien kanssa. Ryhmään saapui mun lisäksi yksi äiti. Kukaan ei ollut ilmoittanut jättävänsä tulematta, mutta onneksi oli edes se yksi minun lisäkseni ettei tullut ihan turha reissu.

Pojat olivat omia iloisia itsejään ja musta oli kiva höpötellä siellä. Meillä on mennyt viimeaikoina niin mukavasti, että olin jo ehtinyt unohtaa että tämä arki on ollut raskastakin. Toisen äidin vauva oli vasta kuukauden ikäinen ja tämän äidin jutut muistuttivatkin niistä öistä kun ei nukuttu juuri lainkaan, kun pojat eivät viihtyneet muualla kuin sylissä. Silloin itkettiin paljon ja välillä tuntu että kotona itkee aina vähintään yksi lapsi. Silloinkaan en kokenut arkea niin raskaaksi mitä jotkut antoivat ymmärtää. Niin kuin aiemminkin olen sanonut, kaikki vauvat ja vanhemmat ovat erilaisia. Ja esim. koliikkivauvan kanssa on varmasti todella raskasta. Ihmettelen kuitenkin edelleen niitä ”odotas vaan kun…” pelotteluja. Olin varautunut pahimpaan ja aina on kiva kuulla miten muilla lastensa kanssa menee, mutta en vieläkään tykkää siitä että oletetaan, että jos meillä oli tällaista niin on varmasti kaikilla muillakin. Voihan se olla, että sen kuinka raskas ensimmäinen vuosi onkaan tajuaa vasta kun aikaa on kulunut ja elämä muuttunut. Kyllähän mä kaipaan putkeen nukuttuja öitä. Muutaman kerran mies onkin hoitanut yösyötön ja olen saanut nukkua, mutta ihana olisi herätä joskus vasta sitten kun on nukkunut tarpeeksi ja hienointa olis, että oma mies olisi silloin siinä vieressä. Kaikkea aikansa, kyllä nekin yöt ja aamut joskus palaa takaisin.

Itse nautin siitä että saan olla poiken kanssa kotona. Toki on päiviä kun tuntuu että seinät kaatuu päälle. Joskus täällä itkee toinen tai kumpikin pojista koko päivän. Niitä päiviä on onneksi harvemmin. Joskus väsyttää jos ei ole yöllä saanut nukuttua, mutta pitää muistaa, että kyllä se hyväkin yö sieltä taas tulee. Väsyneenä tuntuu ettei mistään tule mitään. Silloin heittäydyn monesti myös ihan kakaraksi, kiukutten miehelle ja valitan miten raskasta tämä on… vaikka todellisuudessa raskasta on mun mielestä oikeastaan vain sellaisina itkuisina ja väsyneinä päivinä. On mulla ehtinyt olla ikävä töihinkin ja välillä iskee pieni kateus miestä kohtaan, joka saa nukkua  viisi yötä viikossa, mennä töihin, olla hetken pois koti ja hoitoypyröistä, nähdä aikuisia ihmisiä ilman poikia. Toisaalta ei miehenkään osa helppo ole. Töissä on tehtävä töitä ja mun miehen työ ei ole todellakaan sieltä kevyimmästä päästä. Töiden jälkeen odottaakin sitten perhe kotona, joten ei siinä hirveesti ehdi hengähtää. Välillä myös mietin miten paljosta mies jää paitsi kun ei ole täällä mukana kaikissa niissä ihanissa hetkissä. Ja toisaalta jos mä menisi töihin, mua odottais iso ryhmä lapsia… Just nyt ei ihan hirveesti innosta sekään ajatus :D En edes tiedä miten pystyisin keskittymään työntekoon kun mulla olis vaan ikävä poikia. Toki sekin aika tulee kun on aika viedä pojat hoitoon ja palata takaisin työn pariin. Välillä tuntuu että se aika lähestyy aivan liian nopeasti :D Nyt kun olen kotona olen onneksi saanut myös niitä omia hetkiä. Usein se hetki on koiran iltalenkki. Mutta olen käynyt myös moikkaamassa kavereita ilman poikia (kerran :D), kampaajalla sekä pari kertaa ollaan oltu miehenkin kanssa ihan kahdestaan. Nuo hetket on ihania ja tärkeitä, mutta aina mulla on ikävä poikia ja kiire päästä takaisin heidän luokseen. Sain salaperäisen postin jossa mua pyydetään olemaan huomenna helsingissä tiettyyn kellon aikaan. Jotain kivaa hemmottelua luvassa <3 Mies jää hoitamaan poikia. Toivottavasti osaan olla ihan hirveesti ikävöimättä kotiin. Ihana kyllä päästä tekemään välillä muutakin :)

Mutta joo, sanoisin että nyt kun olen ollut äiti melkein neljä kuukautta, olen ainakin käynyt läpi valtavan määrän tunteita. Väsymystä, suuttumusta, valtavaa ärsytystä… mutta kaikki nuo unohtuu kun näkee edes yhden piene hymyn. Päällimmäisenä on rakkaus ja ilo. Joka päivä jaksan ihmetellä omia pieniä poikiani jotka ovat kasvaneet ja kehittyneet lyhyessä ajassa hurjan paljon! Jokainen uusi opittu asia on jotakin ihmeellistä ja ihanaa. Välillä jään sivusta seuraamaan kun pojat juttelevat keskenään vaikka silloin mulla olis mahdollisuus tehdä jotain omia juttuja tai vaikka siivota. Toisaalta miksi en ottaisi kaikkea irti tästä vauva ajasta. Mielummin muistan paljon hetkiä poikien kanssa kuin sen miten pidin kodin siistinä.