Fiiliksiä raskauden ja synnytyksen jälkeen

HUH! On ollu kädet niin täynnä hommaa, että taas vähän venyny tää blogin päivittely.
Mutta siis lupailin kirjottaa fyysisen toipumisen lisäksi näistä psyykkisistä jutuista. 

Nyt kun alan olla ihan hyvässä kunnossa, tuntuu, että raskaudesta ja synnytyksestä olis ikuisuus ja miettii kuinka nopeasti se kaikki olikaan ohi. Justhan mä vasta tein raskaustestin ja jännitin ensimmäistä ultraa. Jotenkin kummasti unohtaa kaiken ikävän ja muistaa vain ne ihanat hetket. Mutta kun sitten mietin haluanko kenties vielä lisää lapsia, palaa todellisuus mieleen. Ehkä haluan… joskus… mutta en todellakaan vielä. Oli tuo kaksosten odottaminen rankkaa ja voi olla että rankkaa olis ollut vaikka olisin odottanut vain yhtä. Raskauden lopulla kärvistelin kovien supistusten kanssa ja olin välillä varma etten selviä edes hengissä loppuun saakka, niin paljon sattui. Kun sitten tuli aika synnyttää, sattui jonkin verran edemmän, mutta tavallaan myös nautin siitä kivusta, sillä tiesin, että nyt se vihdoin loppuu. Hetken vielä kun jaksaa, saan luopua kaikista niistä kivuista ja vaivoista. 

Synnytys ei ollutkaan yhtään niin kamalaa kuin olin ajatellut, vaikka olihan se jotain paljon suurempaa kipua mitä olin koskaan tuntenut ja kyllä jokainen nainen saa olla ylpeä saavutuksestaan niin siitä raskaudesta oli se sitten vaikea tai ei, sekä synnytyksestä oli sekin millainen hyvänsä. Synnytys on sellanen kamalanihana ihanankamala juttu, sitä on niin jossain ihme tilassa… musta tuntuu että mä olisin voinut pusertaa poikia ulos vielä vaikka toiset 15 tuntia, mutta kun pitää leikata niin sittenhän sitä pitää leikata. Koin ettei mulle raskaudesta tai synnytyksestä mitään traumoja jäänyt vaikka jutut ei mennytkään ihan oppikirjan mukaan, mutta siinä vaiheessa kun sektiossa alko mennä asiat pieleen (vaikka pojat turvallisesti maailmaan saatiinkin) oli melko paniikinomaiset tunnelmat. 

Mutta joo… kätilöopiston sairaalassa monikkovalmennuksessa sanottiin synnytyskivun olevan jotain, mitä ei voi sanoilla kuvailla. TOTTA. Sanottiin myös että jokainen kokee kivun eritavalla, sekin on TOTTA. Synnytyskipu on kuulemma niin kovaa kipua, ettei sellaista ole ikinä tuntenut ellei ole synnyttäny (ei voi tietää) ja niin kovaa kipua ei tule koskaan tuntemaan ellei synnytä uudestaan. VÄÄRIN!!!! Mä koin sektiosta johtuvien kipujen ja kohtu- sekä virtsarakkotulehduksen aiheuttamien kipujen yhdistelmän paljon kovemmaksi kivuksi. Se oli kamalaa ja se myös kesti kauemmin kuin varsinainen synnytys. Onneksi sekin on takanapäin. Mutta jokainen synnytys on varmasti erillainen, sen voi todistaa naiset jotka ovat synnyttäneet useamman kerran.

Tässä yhtenä yönä näin unta synnytyksestä. Unessa ajattelin, että hoidetaan tää nyt nopeesti pois ettei tarvitse kauaa kärsiä. Olin ihan hyvällä mielellä kunnes lääkäri sanoi, että meidän täytyy siirtyä leikkaussaliin. Silloin panikoin ja heräsin hiestä märkänä. Aamulla mietin unta ja tajusin, että sana sektio, tuntuu todella pahalta. Ehkä sitten kuitenkin siitä jäi pienet traumat. Jos joskus vielä olen raskaana, luulen, että suurin pelko raskausaikana mulle on pelko mahdollisesta sektiosta. Siitä tunteesta kun veitsi viiltää alavatsaa, ahdistuksesta kun ymmärrät jonkin olevan pielessä mutta et tiedä minkä… Se kun tajuat vointisi huononevan, etkä tiedä syytä. Ja sitten se JANO! Aivan järkyttävä jano, vaikea hengittää kun suu ja kurkku on aivan rutikuivat. Pelkäsin kuolevani siihen pöydälle vaikka tiesin olevani hyvässä hoidossa. Kaiken tuon päälle huoli omista lapsista, pelko siitä jos saankin leikkauksen jälkeen huonoja uutisia… tuntui ikuisuudelta odottaa tietoa kuinka pojat voivat. Tiedän ettei sen kokemuksen kuuluisi olla sellainen ja suurin osa sanoo sektion olleen helppo ja nopea ratkaisu. Vaikka tiedän, että tuskin mun kohdalle voi sattua kahta samanlaista sekstiota sekä kohtu- ja virtsarakontulehdusta, niin luulen silti, että jos vielä lisää lapsia saan, saavat lääkärit käydä mun kanssa tän jutun läpi raskausaikana uudestaan ja uudestaan.

Kaikilta muilta osilta oon mielstäni toipunut hyvin. Olihan se alkuun synnytyksen jälkeen sellasta tunteiden vuoristorataa. Välillä itketti, välillä nauratti. Tunsin jatkuvasti olevani epäonnistunut ja huono äiti jne. Mutta kyllä mieli on tasaantunut kun hormonitoiminta tasaantuu. Varmasti vielä tulee niitä epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteita, mutta se kai kuuluu äitiyteen.

Meinasin tähän kirjottaa vielä miltä tuntuu olla äiti, mutta tuli taas niin pitkä teksti, että kirjotan äitiydestä ihan oman juttunsa. Toivottavasti siihen ei mene taas montaa viikkoa!