Kun ei voi imettää...

Tämä kirjoitus on enemmänkin tarkoitettu mulle itselleni omien ajatusten järjestämiseen ja omien tunteiden käsittelyyn. Laitan tämän blogiin, sillä ehkä tästä voi olla apua jollekkin tai ainakin ehkä joku voi samaistua mun tuntemuksiin ja EHKÄ mun ei tarvitse moneen kertaan selitellä miten on mun poikien imetyksen laita.

Raskausaikana mietin melko paljon imetystä, mutta päätin olla stressaamatta asiaa. Mulle kerrottiin paljon imetyksen eduista ja välillä jo silloin tuli olo, että jos en voisikaan imettää lapsiani olisin huono äiti ja vähemmän nainen kuin ne jotka imettävät. Tiedän äidinmaidon edut lapselle ja tottakai toivoin voivani imettää pojat edes osittain.

Pumppaa pumppaa!!!

Monilla maitoa saattaa alkaa tihkumaan jo raskaana ollessa, mulla ei tullut mitään. Kun sitten pojat syntyi, ensimmäinen asia josta alettiin jankuttamaan oli sektion jälkeen liikkeelle lähtö. Kaikista kivuista tulehduksista ja kuumeesta huolimatta oli liikuttava. Liikkuminen oli tuskaa. Kun sitten päivän aikana vaivalloisesti liikuin sängystä vessaan ja takaisin, sekä katsomaan poikiani aina kun se oman voinnin puolesta oli mahdollista, alkoi jankuttaminen maidon pumppaamisesta. Pumppaa, pumppaa, pumppaa ja pumppaa. Sun täytyy pumpata ainakin kahdeksan kertaa päivässä ja kerran yössä. Mutta missä ihmeen välissä? Mulla ei vaan ollut siihen energiaa. Kyllä mä kuitenkin yritin. Ensin lypsin käsin ja sainkin muutaman pisaran maitoa toisesta rinnasta. Se oli kovan työn saavutus ja olin aivan loppu.. tai no olin loppu ihan ilman lypsämistäkin. Päätin yrittää pumpulla, voisin levätä siinä samalla. Ongelma oli että en mä vaan voinut levätä pumpunkaan kanssa. Ainut asento, jossa sain maitoa menemään pulloon oli risti-istunta etukenossa pienessä kippurassa. Jos mua jo muutenkin sattu törkeen paljon, niin se asento oli aivan tuskaa. Se on kiva kun hoitaja sitten sanoo, että sun täytys ajatella sun vauvoja ja rentoutua saadaksesi maidon nousemaan. Kuinka voi rentoutua jos jokainen minuutti tuntuu ikuisuudelta, yrität olla siinä kippurassa puolituntia ja tulos on milli maitoa toisesta rinnasta, toisesta ei mitään.

Lääkkeet estää imetyksen

No sain mä molemmille pojille vietyä ne muutamat maitomillit ruiskulla suuhun. Välillä yritin ottaa poikia rinnalle syömään ja toivoin, että sillä tavalla maito ehkä nousisikin. Söin kuitenkin niin montaa lääkettä parantuakseni, että en saanut enään antaa maitoani pojille. Pumpata olis kuitenkin täytynyt saadakseni sen maidon nousemaan. Vaikka olin päättänyt, että en stressaa imetyksestä, joko imetän tai en, niin kyllä se sressi aikamoiseksi nousi kun jokainen hoitaja puhuu pumppaamisesta ja kuinka mun on vaan pumpattava vaikka mikä olis. Kyllä sitä maitoa vaan pitäisi tulla, se on luonollista, koska olen synnyttänyt nainen jne. Oikeastaan ainoa joka ymmärsi, oli meidän lasten lääkäri, joka sanoi, että älä mieti sitä maidon nousua, se nousee tai ei nouse. Kyllä sun lapset kasvaa korvikkeellakin. Lasten lääkäri sanoikin, että tärkeintä olisi nyt levätä ja saada mut kuntoon. (En sano ettei kukaan muu henkilökunnasta olisi ymmärtänyt, mutta tämä lääkäri sanoi asian ääneen. Muut puhuivat pumppaamisesta... mutta ehkä hekin yrittivät kannustaa. Se vaan tuntui painostukselta)

Luovuttaja

Kun sitten sain luvan siirtyä itse osastolta kotiin, päätin ottaa ainoaksi tavoitteeksi saada itseni sellaiseen kuntoon, että voisin osallistua lastemme hoitoon. Jätin koko pumppaamis touhun. Muutenkin turhauttavaa kun ei sitä maitoa voi lapsilleen viedä lääkkeiden vuoksi... kaikki mitä olisi tullut olisi mennyt alas viemäristä, eli toisinsanoen se tärkein maito poikia ajatellen olisi päätynyt aivan muualle kuin poikieni suihin.

Kyllä mä olen itseäni ruoskinut tän asian suhteen. Vieläkin tuntuu pahalta etten voi imettää... on vaan sellanen olo että olen huono ja riittämätön. Yritän takoa omaan päähän, että oon nyt vaan toiminut niin kuin parhaaksi näin. Ihmiset olettaa että tottakai mä imetän ja joka kerta kun joudun sanomaan että en mä voi tai kun joku muu sanoo, ettei Sannalta tule maitoa, se sattuu. Olisin halunnut imettää ja varmasti suurin osa äideistä haluaa, kaikki ei vain voi.

Poikien syntymästä on nyt kolme viikkoa ja edelleen välillä toivon maidon vielä tulevan. Toisaalta taas toivon ettei se nousisi ja tuskin enään nouseekaan. Siitäkin syyllistän itseäni, että edes hetkittäin olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, koska mun pitäisi imettää mun lapsia ja pojat tahtoisivat imeä rintaa. Nyt kun alan olla jo ihan ok kunnossa, olen miettinyt yritinkö tarpeeksi? Olisko mun vaan pitänyt viettää enemmän aikaa sen pumpun kanssa... mutta toisaalta, jos olisin niin tehnyt, olisinko vieläkään kunnossa hoitaakseni poikia itse? Luin myös, että sektion jälkeen maidon nouseminen voi joillakin viedä useampia viikkoja tai jo pelkästään sektio saattaa estää maidon nousun. Luin myös, että joillekkin annetaan sektion jälkeen joku lääkekuuri edistamään maidon nousua. Mulle ei lääkärit kyllä puhunut moisesta mitään.

Nyt olen päässyt eroon lähes kaikista lääkkeistä. Särkylääkettä vain joutuu ottamaan, mutta niitäkin harvemmin. Ajattelin, että voisinhan mä antaa poikien imeä tissiä silloin kun tahtovat ihan vaan huvinvuoksi, eihän sitä tiedä jos saavat jotain pieniä tippoja maitoakin irti. MUTTA!!!! en voi tehdä sitäkään. Pojat eivät vielä jaksa syödä läheskään kaikkea tarvitsemaansa maitoa edes pullosta ja nyt tärkeintä on opetella syömään ja saada voimia, jotta joskus päästään eroon nenämahaletkuista. Jos pojat kuluttavat energiaansa tissillä, sitä vähemmän jaksavat syödä tarvitsemistaan maidoista itse.

Poikien syöminen

Tällä hetkellä pojilla on eri maidot. B syö keskosille tarkoitettua korviketta ja A on siirtymässä Nan HA:sta samaan maitoon B:n kanssa saadakseen riittävästi proteiinia. Poikien maitomäärät joka syönnillä ovat myös eri. Huomenna kotiutumispäivänä olisi tarkoitus, että molemmilla olisi sama maito ja sama maitomäärä, 50ml keskosten korviketta kolmen tunnin välein. Lisäksi päivittäin annetaan D-tipat ja rauta.

Kotona meidän rytmi säilyy täysin samana sairaalan rytmin kanssa, koska poikien kasvulle on tärkeää saada millilleen oikea maitomäärä joka aterialla. Pojat syövät itse sen minkä jaksavat ja loput laitetaan letkulla valumaan suoraan vatsaan. Lyhyitähän ne hereilläolo hetket ovat, joten se aika menee kokonaan pullosta imemiseen. Poikien yhteen syöttökertaan menee noin tunti. Nyt kun mieskin on kotona voi pojat syödä samaan aikaan ja toivottavasti syövät kumpikin jo itse pullosta kun mies palaa töihin. Muuten mulla menee poikien syöttämiseen aina 2h ja tunnin päästä sama alkaa alusta (ei olis yöllä kovin kiva juttu). Ehkä tässä alkaa vähitellen keksimään kaikenlaisia keinoja tän syötihomman suhteen... vielä pojat on vaan niin pieniä, että on oikeastaan pakko syöttää sylissä yksi kerrallaan.

Kun järjellä ajattelee

Ymmärrän kyllä, että en mä voinut vaikuttaa siihen millainen mun synnytys oli, en pyytänyt kaiken maailman tulehduksia, enkä todellakaan olis halunnut olla niin kipeä. Kaikki ne jutut vaikuttivat varmasti myös maidon nousuun. Ei mun elimistö vaan jaksanut mitään muuta kuin taistella kaikkea vastaan, eikä jaksanut mun pääkoppakaan. Paljon vaikutti varmasti sekin etten voinut olla lasteni kanssa, jolloin elimistö ei saa sitä luontaisinta ja voimakkainta viestiä maidon tarpeesta, jonka oman lapsen imeminen saa aikaiseksi.

Jos tosiaan laitan oman olon syrjään ja ajattelen tätä syömishommaa järjellä, on tämä meille näin paljon helpompaa. Meidän arki ei tule vielä aikoihin olemaan ns. normaali vauvaperheen arkea. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka multa tulis maitoa, en silti voisi tarjota sitä suoraan rinnasta, eikä meillä silti elettäisi rennosti oman tai vauvojen rytmin mukaan. Jos multa tulis maitoa, viettäisin syöttö/hoitovälit sen ihanan rintapumpun kanssa lypsäen pojille maitoa pulloihin. Mittailisin oman maidon pojille puoliksi ja laskisin, kuinka paljon korviketta milloinkin annetaan lisäksi. Nyt kun pojat syövät pullosta, pystytään Mikon kanssa tekemään asiat yhdessä puoliksi ja onhan poikiakin kaksi.

Toki elämä olisi halvempaa ja ehkä helpompaa jos voisin imettää... ainakin jos voisin imettää molemmat samaan aikaan, mutta nyt eletään näin. Me tehdään jääkaappiin vuorokauden maidot valmiiksi ja mittaillaan sieltä ruiskuilla oikeat määrät pulloihin. Pulloja kuluu vuorokaudessa 16kpl ja pulloja keitellään aamuisin ja iltaisin.

Niin ja mun tuurilla, jos maito olis noussut, olisin saanut kaiken päälle vielä tukoksia, kuumeen rintatulehduksen vuoksi, rikkinäiset kipeät nännit ja ties mitä. Yritän siis ajatella niitä hyviä puolia mitä tässä on. Ehkä kaikella on tarkoituksensa.

En olis ikinä uskonut stressaavani tätä imetys asiaa näin paljon, enkä voinut kuvitellakkaan kuinka pahalta voi tuntua kun maitoa ei tule. Ei sitä tiedä ennen kun itse on tässä tilanteessa. Eihän se imetys ole mikään äitiyden mittari, eikä tätä voi itse valita. Varmasti on muitakin, jotka käy läpi ihan samoja asioita. Varmasti on myös niitä, jotka ajattelevat meidän laisten naisten olevan huonoja äitejä tai katsovat meitä säälivästi. Aivan sama mitä muut ajattelee. Mulle on vaikeinta se mitä itse itsestäni ajattelen, mutta yritän tsempata ja olla syyttämästä kaikista vastoinkäymisistä itseäni.

Jos olet äiti joka ei voi syystä tai toisesta imettää niin muista, että et ole ainoa. Etkä myöskään ole yhtään sen huonompi äiti kuin kukaan muukaan. On sitä monen muunkin lapsi korvikkeella kasvanut ja nykyisin korvikkeet on tosi hyviä ja niitä on paljon erilaisia eri tarkoituksiin.