Synnytyksestä toipuminen

Jos ajatellaan, että jo pelkästään raskaus oli mun elimistölle rankka juttu pahoinvointeineen, kolotuksineen ja lopulta kahden kuukauden makaaminen ja kuukauden kärvistely kipeiden supistusten vuoksi... Maksakin päätti ilmoitella, että nyt riittää tämmönen jo. Sitten se synnytyskään ei mennyt ihan niin kuin piti... Eipä mennyt tämä toipuminenkaan ihan oppikirjan mukaan.

Sektion jälkeen...

Mulla ei ole juurikaan käsitystä siitä kuinka kauan mahdoin olla sektion jälkeen heräämössä, oikeastaan se koko torstai päivä on pelkkää sumua. Olin lääke tokkurassa koko päivän, enkä millään pysynyt hereillä. Sain jotain kipulääkettä osastolla vaikka ei muhun edes sattunut. Nälkä olis ollu, mutta mitään ei vielä ensimmäisenä päivänä saanut syödä, mehua, mehukeittoa ja vettä. Alkuun oksentelinkin kaiken pihalle. Paras ravinto sinä päivänä oli kaakao.

Kaikki hetket hereillä mietin vain koska saan nähdä pojat, mutta olin niin sekasin, että piti vaan maata ja odottaa lääkkeiden poistumista elimistöstä. Joskus illemmalla sain luvan nousta ja siirtyä pyörätuoliin. Silloin tajusin kuinka muhun sattuukaan. Ikinä koskaan ei sängystä ylös pääseminen ole ollut niin vaikeaa. Oksennuspussit oli pakko ottaa varmuudenvuoksi mukaan myös, koska liikkuminen teki pahaa. Matka poikien luokse tuntui pitkältä... Perillä en tainnut uskaltaa ottaa kumpaakaan edes syliin oman heikon olon vuoksi. Lasten sänky oli niin korkealla etten pyörätuolista kunnolla edes nähnyt poikia eikä seistä pystynyt. Sen muistan, että sain kädellä koskettaa.

Kipua

Perjantaina näin poikia useamman kerran ja sain syliinkin. Kivut olivat kuitenkin jotain aivan omaa luokkaansa. Aamulla lähdettiin osastolla hoitajan kanssa vessaan poistamaan virtsakatedria huonolla menestyksellä. Mut työnnettiin vessaan pyörätuolilla, mutta siitä siirtyminen pöntölle oli jotain niin tuskasta, että taju meinas lähteä. Kiireesti mut kärrättiin sänkyyn ja katedrin poisto sai vielä odottaa. Onnistui se sitten muutaman tunnin kuluttua, mutta sängystä käsin. Nyt mun vaan oli pakko päästä jatkossa vessaan jollain tapaa. Otin jokaiselle vessamatkalle pyörätuolin mukaan ja kävelin sitä vasten saadakseni tukea. Hoitaja sanoi tämän päivän olevan pahin, huomenna liikkuminen on jo paljon helpompaa...

No ei se ollut! Tuska vaan kasvoi. Kivuista huolimatta kävin niin usein kuin mahdollista poikia katsomassa ja aina kun oma vointi esti matkan poikien luo, itkin... Kamalaa olla erossa lapsistaan. Mikään kipulääke ei vienyt mun kipuja pois tai edes helpottanut niitä. Lasten kanssa oleminen oli paras lääke, silloin unohtui kipu edes hetkeksi. Olisin halunnut pitää poikia kenguruhoidossa ikuisesti. Mun hoitajat olivat vähän ihmeissään siitä kuinka kipeä olin. Mulle sanottiin vaan että pitää nousta ylös ja liikkua, mun pitäis olla jo paremmassa kunnossa... mutta pelkät vessaan ja takaisin sänkyyn matkat vei voimat niin täysin, että oli pakko nukkua, tai edes yrittää.

A-poika ensimmäisiä kertoja äipän sylissä

Huono äiti ja onneton toipuja

Musta tutui, että olen huono äti kun en pysty hoitamaan lapsiani, maito ei nouse, en voi edes imettää vaipanvaihdosta puhumattakaan... Olen ihan ulkopuolinen omien lasteni elämästä. Oon täys surkimus. Olen riesa hoitajille kun en voi käydä suihkussa ilman apua, enkä hakea itse itselleni ruokaa. Hoitajat vaan sanoo, että mun pitäis jo pystyä kaikkeen itse. Hoitajat olivat kyllä kaikki tosi ihania, en vaan osannut itse tehdä tarpeeksi selväksi sitä miten paljon muhun sattuu. Jotenkin ajattelin vaan olevani huonompi kuin muut sektiopotilaat kun en pysty samaan kuin he. Ehkä mulla on vaan tosi matala kivunsieto tai jotain... Pakko siis yrittää kovemmin.

Lopulta Mikko kysyi hoitajalta pitäiskö musta ottaa verikoe kun mun olo ei kohene yhtään. Vastaus oli, ettei verikokeita oteta jos ei ole kuumetta... ei musta kuumetta oltu mitattu missään vaiheesa. Verikokeet lopulta otettiin ja heti tulosten tultua lääkäri halusi tavata mut. Selvisi, että tulehdusarvot on tosi korkealla. Lääkäri paineli mun kohtua ja mä HUUSIN!!!!! Lääkäri sanoi, että mun kohtu on selvästikkin tulehtunut ja virtsarakko ehkä myös. Siinä siis syy mun kipuihin. Mulle alotettiin kaks eri antibiottikuuria suun kautta. Jos kuume nousisi yli 38,5 asteen siirryttäisiin suonensisäisiin antibotteihin.

Olo hieman koheni, mutta kivut eivät hellittäneet. Seuraavan kerran verikoe otettaisiin muutaman päivän päästä. Näytin aivan kuolleelta... Välillä tuli hyviäkin hetkiä ja iloitsin siitä, että kävin suihkussa ilman apua tai kävelin itse keittiöön. Aina kun luulin olon olevan parempi oli se hetkessä monta kertaa huonompi. Olin itkunen kun olin niin loppu ja oman toipumisen lisäksi olisi pitänyt yrittää lypsää pojille maitoa.. en vaan pystynyt.

Positiivinen yllätys on ollut sairaalan ruoka

LVI-neloset (miehen työnantaja) lähetti sairaalaan kukkia.
Kiitos, nämä piristivät päivää kummasti :)

Siirto Naistenklinikalta Hyvinkään sairaalaan

Maanantaina minut ja pojat siirrettiin Naistenklinikalta Hyvinkään sairaalaan tilanpuutteen vuoksi. Mulla oli taas huono aamu. Meinasin pyörtyä vessaan ja jouduin hälyttämään apua. Hoitajat ehtivät juuri paikalle ottamaan kopin ja kuskasivat mut sänkyyn. Päivähoitaja tuli mua jututtamaan ja kyseli aamusta. Olin aivan hajalla kun en päässyt aamuisen takia poikia katsomaan ja itkin TAAS. Hoitaja ei ollut vielä tietonen mun loppuraskaudesta, synnytyksestä eikä tulehduksista ja tuumasi jotenkin näin ”Ettei sulla nyt kuitenkin olis joku muu hätä kun se kipu. Oot ollu täällä jo niin monta päivää että sun kuuluis olla kunnossa” Itkin kahta kauheammin ja sanoin että en mä täällä sängyssä itkis jos olisin siinä kunnossa, että voisin olla lasteni kanssa. Olin onnellinen, että siirto Hyvinkäälle tapahtuisi juuri tänään.

Olin sen verran ärsyyntynyt hoitajan kommentista, että päätin meikata... ajattelin että jos tää paraneminen on nyt mun mielialasta kiinni niin yritetään näyttää edes vähän ihmiseltä ja piristyä. Sain päälleni myös omat vaatteet siirron ajaksi. Ambulanssilla mut ja pojat vietiin hyvinkäälle. Mut kärrättiin suoraan omalle osastolle ja pojat omalleen. Mikko tuli hakemaan mut katsomaan poikia ja ilahduin kun sain nähdä poikien oman huoneen ja siellä olevan sängyn vanhempia varten. Ajattelin, että nyt mä paranen kun voin nähdä poikia ja samalla levätä. Siinä poikien luona ollessa olo huononi ja totesin että mun on päästävä takasin omalle osastolleni. Matkalla alko järjetön vilu ja tärinä. Kuume nousi enkä taaskaan tajunnut oikein mistään mitään. Lääkäri päätti, että mun antibiotteja jatketaan suonen sisäisesti. Sain myös niin hyvät kipulääkesatsit, että mulla oli hetken oikein mukavaa :D

Naistenklinikalla valmiina siirtymään Hyvinkäälle

Kenguruhoitoa Hyvinkäällä

Nyt mä paranen!

Antibiotit alko tehoamaan melko pian ja sain myös paremmat kipulääkkeet kuin aiemmin. Kivutonta mun oleminen ei ollut, mutta vähän siedettävämpää kuitenkin. Kun olin ollut Hyvinkäällä neljä päivää, toivoin pääseväni kotiin vaikka kunnossa en ollutkaan. Osastolla en saanut nukuttua ja koin, että uni olis todella tärkeää oman paranemisen kannalta. Lääkäri katsoi mun tiedot ja antoi luvan siirtyä takaisin suun kautta otettaviin antibiotteihin ja kotiuttamiseen. Siirryin heti lasten luo ja yöksi mentiin kotiin. Kotiin lähteminen oli ihanaa ja kamalaa. Oli kiva päästä omaan sänkyyn nukkumaan, mutta oli aivan kamalaa jättää pojat sairaalaan, vaikka tiesinkin  heidän olevan hyvässä hoidossa. Joka aamu tullaan poikien luo sairaalaan ja yöksi mennään kotiin nukkumaan.Joka kerta kun suljen silmät nään meidän pojat ja joka kerta kun herään yöllä kotona, luulen poikien olevan siinä vieressä... Kyllä ne joskus siinä ovat ihan oikeasti. Sairaala on nyt meidän koti kunnes pojat vahvistuvat ja pääsevät kotiin.

Ensimmäisenä iltana kotona huomasin mun oikean silmän olevan paljon suurempi kuin vasen. Silmä myös tuntui oudolta, mutta ajattelin, että ehkä mun silmät on vaan olleet turvoksissa ja turvotus alkaa laskemaan. Katson aamulla miltä tilanne näyttää. Aamulla silmät olivat suht saman kokoiset ja ajattelin  kaiken olevan hyvin. Hampaita pestessä ihmettelin miksi en pysty purskuttelemaan vettä suussa ilman, että se lentää ihan minne sattuu... Noh, kai se johtuu hormooneista tai jotain. Sairaalassa oikea silmä alkoi häiritä, tuntui kuin siinä olisi painetta ja ihoa silmän ympäriltä kiristäisi. Ajattelin, että nyt mä synnytän vielä silmänkin ja lähdettiin päivystykseen. Päivystyksestä mut lähetettiin meilahteen silmäpoliklinikalle. Näköä tarkasteltiin pitkään, silmät kuvattiin, paineet tarkastettiin ja vaikka mitä. Silmästä ei löytynyt mitään vikaa, mutta onpahan silmät tutkittu tarkasti. Silmägeeliä sain kuiviin silmiin.

Silmälääkärissä

Silmälääkäri laitto mut tekemään mitä kummallisimpia ilmeitä ja totesi, että mun oikea puoli kasvoista on lievästi halvaantunut. Mut lähetettiin korvalääkärille, joka hoitaa kasvohalvauksia. Olin tosi väsynyt vietettyäni päivän meilahdessa kaikissa niissä tutkimuksissa ja muhun sattu. Plus jouduin taas olemaan erossa pojista.Itkeskelin kun tutntui että kaikki menee pieleen. Nyt mulla on oudot kasvotkin kaiken muun lisäksi... Paranenko mä koskaan!

Korvalääkäri putsas mun korvat, katso kurkun ja sain taas ilmeillä vähän lisää. Lääkäri sanoi tällaisia kasvohalvauksia olevan monesti synnyttäneillä äideillä johtuen stressistä. Halvaus todennäköisesti paranee täysin, mutta siihen voi mennä muutamasta päivästä puoleen vuoteen. Aika näyttää. Sain kortisoni kuurin edesauttamaan paranemista ja uskon sen auttaneen myös toipumisessa muutenkin. Kivut vähenivät huomattavasti kortisonikuurin aloittamisen jälkeen. Kontrollikäynti naaman suhteen on tulossa ja ajattelin soitella kontrollia myös kohtutulehduksen suhteen.

Nyt alkaa tuntua, että elämä vihdoin voittaa ja voimat riittää poikien hoitamiseen. Vähitellen alan päästä myös eroon viidestä eri nappulasta joita joudun napsimaan moneen kertaan päivässä. Naama on vielä mikä on, mutta ehkä sekin on jo parempi tai ainakin olen tottunut siihen ettei se iha toimi. Synnytyksestä on kaksi viikkoa, mutta tuntuu että aikaa olisi kulunut paljon enemmän. Onhan tämä sairaala elämä melko rankkaa.

Sentään joku asia meni hyvin

Olen tässä toitottanut itselleni, että mielummin otan itse vastaan kaiken mahdollisen kivun kunhan vaan pojat pysyvät terveinä ja välttyvät vastoinkäymisiltä. Kirjoittelen poikien ensimmäisistä viikoista ihan oman juttunsa. Pojilla kuitenkin kaikki hyvin, vaikka sairaalassa joutuvatkin olemaan.

Myös omassa toipumisessa on ollut yksi asia mikä meni niinkuin piti. Sektiohaava on parantunut hienosti! Se ei sentään tulehtunut ja näyttäisi siltä, että arvesta tulee oikein siisti. Haavaa huuhtelin alusta asti kaksi kertaa päivässä ja antanut ilmakylpyjä aina kun se on mahdollista. Arpi jää myös niin alas, ettei sitä tule kukaan näkemään.. paitsi Mikko, minä ja pojat.. ja kaverit ehkä jossain saunailloissa.

Nyt vaan annan itselleni aikaa kunnon, lihasten, tasapainon ja muutenkin koko kropan ja elimistön palautumiseen. Vielä on tosiaan lihakset ihan hukassa ja pitkäänhän sektion jälkeen täytyy muistaakkin mennä maate ja nousta aina kyljen kautta. Ryhtikin on vielä työn alla kun painopiste on muuttunut, samoin tasapaino. Välillä vähän horjahtelen :D Painoa mulle tuli raskauden aikana noin 8kg ja naistenosastolle niistä jäi seitsemän. Pikkunen maha vielä on, mutta kestäähän sillä tovi palautua ja iholla menee aikaa kutistumiseen. Nyt alan olla tyytyväinen omaan vointiin, vaikka matkaa täydelliseen paranemiseen ja kaikkien kipujen katoamiseen varmasti onkin.

Masu vajaa kaksi viikkoa poikien syntymän jälkeen

Synnytys.. Oliko se mitä ajattelin?

Jostain syystä synnytys kiinnosti mua jo lapsena. En tiedä mistä mulle on selvinnyt miten lapset syntyy. Ajatus tunui jotenkin hurjalta. Kuullostaa ehkä oudolta, mutta lapsena myös leikin isolla hädällä käydessäni synnytystä. Otin nuken mukaan vessaan, käärin peittoon ja laitoin piiloon kaapin oven taa. Siinä sitten istuin pöntöllä mahdollisimman pitkään ähräämässä tarpeitani pönttöön (koska synnytys kestää kauan), hengitin syvään ja tsemppasin itseäni :D Lopulta poistuin vessasta nukke sylissä, onnellisena äitinä. Kun sitten kasvoin ”aikuiseksi” ja ajatus omasta perheestä alkoi pyörimään mielessä, ahdistuin... Ajattelin etten voi ikinä saada omaa lasta, koska en halua synnyttää. Monia vuosia sitten jo itkin sitä etten uskalla tehdä lasta, en ikinä kestäisi sitä kipua enkä raskausaikaa. Muutama vuosi sitten päätin katsoa telkkarista synnytysohjelmaa, jossa aiheena oli pelkosynnyttäjät. Ajattelin saavani siitä jotain apua. No sainko? EN TODELLAKAAN!!!! sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen, itkin hysteerisenä ja soitin siskolleni. Onneksi puhelu auttoi ja oma reaktio alkoi lähinnä naurattamaan :D

Kun sitten päätettiin antaa lapsen(tai meidän tapauksessa nyt sitten kahden lapsen) tulla, en ajatellut synnytystä ollenkaan. Kun selvisi lapsia olevan kaksi, tuli synnytys mieleen. Ajattelin että nyt mun tarvii sitten samalla kertaa synnyttää kaksi lasta. Alkuraskauden toivoinkin sektiota, mutta loppua kohden ajatus alatiesynnytyksestä ja sen eduista voitti. Jotenkin kummallista miten mun pelko vaan katosi. Kai se vaan on niin , että niitä omia lapsia odottaa niin kovasti. Ajattelin että kyllä siitä selviää, onhan muutkin selvinneet. Sitten saan omat lapset syliin ja voin vaan unohtaa sen kivun ja kaikki raskausajan vaivat.

Miten se synnytys sitten menikään ja voiko sitä suunnitella

En ala mitään virallista synnytyskertomusta kirjoittamaan, mutta kerron mitä tunsin ja mitä muistan.

Raskausaikana kysyin useaan kertaan lääkärissä koska voidaan puhua synnytyksestä ja miettiä mikä synnytystapa on fiksuin. Sain vastaukseksi aina, että minun lapset syntyvät alateitse PISTE! Mutta synntys suunnittelu on raskausviikolla 36 ja silloin voidaan keskustella aiheesta ja voin esittää kysymyksiä. No, meidän pojat syntyi viikolla 35... se siitä suunnittelusta.

13.8.2014 olin ollut reilun päivän taas naistenklinikalla osastolla tarkkailussa supistusten vuoksi. Lääkäri halusi tavata minut ja tutkia mikä kohdunkaulan tilanne on. Kuukauden supistukset olivat taas hieman kypsytelleet paikkoja, mutta oletin lääkärin lähettävän minut kotiin, sillä supistukset muuttuivat jälleen epäsäännöllisiksi. Siinä sitten makoilin ja lääkäri meni hakemaan letkun ja tuumasi laittavansa mulle ballonkin. Kysyin mikä se on ja lääkäri kertoi että katetriletku työnnetään mun kohtuun ja sen päähän täytetään pallo keittosuolalla niin se auttaa avaamaan paikkoja hieman nopeammin. Tajusin, että synnytys käynnistetään NYT! Käynnistyksen syynä olivat mun kauan kestäneet kipeät supistukset, raskaushepatoosi ja B pojan kasvun taantuminen.

Kyselin tarttisko mun soittaa mies paikalle, mutta lääkäri sanoi rauhallisesti, että ballonki saattaa olla kohdussa vielä vuorokauden, ei mitään kiirettä miehen tulla paikalle. Sain ohjeeksi kävellä portaita ballonkin nopeamman irtoamisen edistämiseksi. Ilkeältähän se tuntu kun letku teipattiin sisäreiteen niin, että joka askeleella jalan liike nykäisee ballonkia hieman. Päätin etten halua pitkään kärsiä inhottavasta tunteesta ja kahden kuukauden levon jälkeen olin reipas portaidenkiipeäjä. Parin tunnin päästä ballonkin laitosta mies tuli paikalle ja supistukset alkoi olla jo kovat. Silti kiipeilin rappusia ja sinnittelin. Kätilö huomasi mun tuskan ja tuli kiskaisemaan ballonkia ja sehän irtosi oikein mukavasti.

portaita ylös ja alas

Nyt SATTUUUUU!!!!

Lääkäri tuli mua katsomaan kun kärvistelin jo aikamoisissa tuskissa. A-pojan kalvot puhkaistiin ja vauvan päähän kiinnitettiin piuha sydänäänien seuraamiseksi. Siitä ne kivut vaan voimistuivat ja huonekaverit joutuivat kuuntelemaan mun puuskutusta ja nyyhkytystä. Mulle tarjottiin lihakseen pistettävää kipulääkettä, mutta lääkäri totesi että ei tässä enään mitään puudutteita laitella ennen synnytyssaliin pääsyä.

Synnytyssaliin kärrättiin pyörätuolilla ja hetken puuskuteltuani ja voivoteltuani yritettiin oloa helpottaa ilokaasulla. Mulle ilokaasu ei ollut ilokaasua, itkin vaan ihan hysteerisenä ja todettiin ettei enempää kaasua. Sitten tuli anestesialääkäri laittamaan jo epiduraalin. En juurikaan muista miltä epiduraalin laitto tuntui kun supistuskivut ylitti sen reippaasti. Kun epiduraali alkoi vaikuttaa ei supistukset enään sattunut. Toki ne tuntui, mutta niin kuuluukin. Sain synnytys salissa nukuttua paremmin kuin moneen kuukauteen, eikä mulla ollut kuukauteen ollut niin kivuton olo. Kiitos epiduraalin keksijälle.

Pallon päällä olemisen toivottiin auttavan paikkojen avautumiseen

Mikon "kisakatsomo"

Mikkokin sai nukuttua kun ei tarvinnut kokoajan pitää mua kädestä

Vauvojen pulssit ja mun supistuslukemia...
Osaston 42 KTG-kone meni jumiin aina kun supistuslukemat nousi yli 120
Tämä kone jaksoi toimia missä lukemissa hyvänsä.

Molempiin jalkoihin teipattiin neppareita,
joihin kiinnitettiin A vauvan päästä tuleva sydänäänipiuha.

Ensimmäisen puudutus satsin vaikutuksen hävittyä kipuilin taas hetken ennen seuraavaa puudutusta. Eivät uskaltaneet laittaa mulle ihan täysiä annoksia kun olen niin pieni. Avautumista tsekkailtiin useaan kertaan ja jossain vaiheessa synnytys miltei pysähtyi. Sain pienen määrän oksitosiini tippaa vaikka omat supistukset olivatkin voimakkaita ja säännöllisiä, ne vaan lakkasivat avaamasta paikkoja. Toinen puudutus oli lievempi ja kivut palasivat pian. A vauva ei päässyt jostain syystä laskeutumaan lähtökuoppiin, joten aloitettiin ponnistelu, jotta autettaisiin vauvoja tulemaan. Paikatkin oli hyvin auki. Ponnistaminen oli mukavaa, supistuskipu meni pois ja ajattelin olevani loppusuoralla. Nyt vaan ponistellaan pojat maailmaan....

Tai sitten ei. A- vauva ei ponnisteluista huolimatta päässyt laskeutumaan. Lääkäri tuli tutkimaan tilanteen ja totesi vauvojen olevan niin kiilautuneina toisiinsa ettei niitä tulla ikinä saamaan ulos alateitse (Tässä myös syy siihen miksi kuukauden kestäneet kipeät supistukset tuottivat tulosta niin hitaasti). Pätös kiireellisestä sektiosta ja ponnistuskielto. Sektiopäätös oli pettymys ja ponnistamatta oleminen oli synnytyksen tähänastisista kivuista pahin. Seuraavan puudutuksen saisin leikkaussalissa noin puolen tunnin kuluttua. Se puolituntia oli ikuisuus kun hoin itselleni ”älä ponista, älä ponnista, älä ponnista.... muista hengittää, muista hengittää...” Onneksi mulla oli oma rakas mies auttamassa ja rauhoittelemassa kipujen keskellä ja pelleilemässä silloin kun kivut olivat epiduraalin ansiosta poissa.

pelleilyä siellä kipujen välissä

Leikkaussalissa aloitettiin puudutus ja sain lisää kanyyleja käsivarsiin, lisähappea ja mitä kaikkea. Anestesia lääkäri tarkisteli puudutuksen tehoa ja oma olo oli rauhallinen pientä ahtaanpaikankammon tunnetta lukuunottamatta. Tunto katosi melkeinpä kokonaan kaulasta alaspäin... mutta jostain syystä tunto bikinirajassa oli tallessa. Piti siis vielä odottaa ja anestesialääkäri sanoikin, että tarkistetaan tunto vielä sieltä alhaalta... se tarkistus jäi sitten tekemättä. Sitten se tuli, synnytyksen kamalin vaihe. Tarkoitus ei ole pelotella ketään, kerron vaan miten mulle kävi. Tunto oli jäljellä leikkausalueella vielä kun avausviillot tehtiin! Aivan JÄRKYTTÄVÄ kipu!!!! Huusin kivusta ja silloin Mikko häädettiin salista ulos. Lääkärit tarvitsivat kaiken tilan toimiakseen nopeasti. Anestesialääkäri kysyi haluanko että mut nukutetaan nopeasti. Kivusta huolimatta en sitä tahtonut koska halusin olla hereillä kun pojat syntyy. Sain siis lisää puudutetta ja leikkausta jatkettiin. Nyt en tuntenut enään kipua. Hetken päästä kuulin ensimmäiset huudot ja sain nähdä nopeasti A-pojan ja heti perään huusi myös B ja näytettiin minulle nopsaa. Itkin onnesta. Poika A syntyi kello 04.26. ja B kello 04.27 14.8.2014. Synnytyksen käynnistyksestä poikien syntymään kului reilu 16 tuntia.

Leikkaussalissa puudutuksen tehoa odotellessa ja pakko oli saada itsestäni kuva :D
Erittäin kaunis minä.. niinkuin kaikissa näissä kuvissa....

Prinssi A

Prinssi B

Leikkauksen pisin vaihe oli istukan poisto ja kasaan kursiminen. Silloin alko ahdistaa, suu oli kuiva, hengittäminen oli vaikeaa ja nukutti PALJON! En vaan uskaltanut nukahtaa. Olin huolissanin vauvoista ja itsestänikin kun ymmärsin leikkauksessa olevan jokin ongelma. Myöhemmin selvisi, ettei verenvuoto meinannut tyrehtyä ja mun virtsarakko oli kiinnittynyt jonnekkin ylös ja sitäkin jouduttiin sitten repimään irti kohdusta.

No kaikesta selvittiin ja mut vietiin heräämöön nukkumaan. Lastenlääkäri kävi kertomassa vauvoilla olevan kaikki hyvin ja isän olevan lasten kanssa vauvojen tarkkailuosastolla. Jossain vaiheessa Mikko tuli mua katsomaan ja kertoi lisää vauvoista. Olin niin väsynyt ja tokkurassa etten jaksanut katsoa kuvia vaikka kovasti odotinkin pääsyä poikien luo.

Synnytys ei mennyt niinkuin olin ajatellut, mutta sekstiopäätökseen saakka kokemus oli kuitenkin positiivinen. Alusta asti kaikki ympärillä olevat kätilöt, lääkärit ja oma mies toimivat rauhallisesti ja kannustavasti, sekä kertoivat selkeästi mitä tapahtuu. Kyllähän se sattuu, eikä sitä kipua pysty kuvailemaan, mutta siitä selviää ja koko ajan tietää sen kivun loppuvan kohta ja tilalle saa jotain aivan mahtavaa. Toki ilman epiduraalia kokemus olisi ollut PALJON rankempi. Sektiosta olin kuullut pelkkää hyvää, mutta omalla kohdalla se oli se mikä laski antamaani arvosanaa synnytyksestä. Toki ymmärrän, ettei muuta vaihtoehtoa jäänyt ja olen tyytyväinen ettei tarvinnut lähteä kuitenkaan hätäsektioon.

Tärkeintä on, että pojat saatiin terveinä maailmaan <3 Kipu unohtuu kyllä hetkessä.  

Kaksi pientä prinssiä

Torstaina 14.8.2014 aamuyöstä kuului kahden pienen prinssin ensimmäiset huudot.

Prinssi A painoi syntyessään 1930g ja pituutta oli 43 cm. Pipo 31cm
Prinssi B painoi syntyessään 1720g ja pituutta oli 40cm. Pipo 31cm

Isä ja pojat <3 Minun perhe <3

Pojat syntyivät raskausviikolla 35+2 käynnistyksellä raskaushepatoosin ja B pojan kasvun taantumisen vuoksi. Olin Naistenklinikalla jälleen osastolla kun lääkäri päätti käynnistää synnytyksen. Kirjoittelen siitä sitten ihan erikseen ja myös kaikesta tästä synnytyksen jälkeen tapahtuneesta. Viivästynyt tämänkin uutisen laitto oman terveyden kanssa kamppailun vuoksi. Vähitellen alkaa elämä tässä mammassakin voittamaan niin jos jaksais vähän kirjoitellakkin.

Pojat olivat pienestä koostaan huolimatta heti synnyttyään yllättävän hyvä vointisia eikä tehohoitoa tarvittu. Olivat neljä ensimmäistä päivää naistenklinikan vauvojen vuodeosastolla hyvässä hoidossa, mutta tilanpuutteen ja poikien hyvän kunnon vuoksi meidät siirrettiin Hyvinkäälle, minut osastolle ja lapset lastenosastolle. Itse pääsin muutama päivä sitten kotiin, mutta päivät vietetään sairaalassa lasten kanssa. Lasten kanssa olisi mahdollisuus myös yöpyä, mutta osasto on öisin kovin rauhaton ja tarvitsen itse lepoa parantuakseni. Ihana kuitenkin että pikkumiehet nukkuvat yönsä hyvin, ei herroja äänet ympärillä häiritse.

Pojat saavat nyt kasvaa ja voimistua sekä opettelevat syömään ennen kotiuttamista. Pääasia että pojilla on kaikki hyvin. Täällä Hyvinkäällä on mukava lastenosasto. Meillä on oma huone jossa hoidellaan vauvoja ja voidaan itsekkin levätä. Ilman tätä huonetta ja sänkyä en pystyisi itse olemaan näin hyvin mukana lastemme hoidossa.

Haluan kiittää kovasti Naistenklinikan ihania ja ammattitaitoisia hoitajia, jotka pitivät lapsistamme hurjan hyvää huolta heidän neljä ensimmäistä elinpäiväänsä. Loppu kiitos kuuluu Hyvinkäällä poikiamme hoitaville ja meitä opastaville upeille hoitajille.

On ne vaan super rakkaat paketit nuo omat pikku prinssit. Reilu viikko syntymästä ja jo muutaman päivän jälkeen tuntui siltä kuin pojat olisivat olleet täällä aina. Ja jonain päivänä koittaa vielä sekin päivä kun päästään poikien kanssa kotiin <3

Pallomahojen valtakunta

25.7. Alkoi varsinaiset kipeät ja säännölliset supistukset, joita tuli päivisin hetken ja öisin oikeastaan koko yön. Supistuksia on ollut läpi raskauden, mutta aiemmin olivat vain kiristäviä ja epämukavia, eivät kivuliaita. Ensimmäisen supistelu yön jälkeen soitin kättärille ja naistenklinikalle kannattaisiko tulla tarkastukseen, mutta sanoivat ettei kannata sillä paikkojen tutkiminen voisi vain pahentaa asiaa.

Olavi oli mun tuki ja turva päivisin supistelujen ajan.
 Olavi osas rauhottaa mua täydellisesti. Kaipailin Olavia sairaalassa

1.8. Kun supistukset olivat yhä jatkuneet öisin säännöllisinä 10 minuutin välein, soitin naistenklinikalle uudestaan ja pyysivät käymään. Aamuyöstä neljän aikaan saavuttiin päivystykseen. Mut laitettiin heti ekg koneeseen kiinni, jotta nähtiin poikien olevan kunnossa ja supistusten väliä ja kestoa tarkkailtiin. Lääkäri tutki kohdunkaulan tilanteen, otti musta jotain kokeita ja ultras. Olin viikon valvomisen jälkeen niin väsynyt että kaikki meni vähän ohi. Aikani makoilin vielä kiinni käyrässä ennen osastolle siirtymistä.

Mut siirrettiin osastolle 42. Osastolla makaa paljon pallomahoja, isompia ja pienempiä, kuka mistäkin syystä. Suurimmaksi osaksi naisia joiden raskaus on vielä suht pienillä viikoilla ja synnytystå yritetään estellä. Täällä on rauhallista... Huonekaverit ovat mukavia ja kaikkien muidenkin pallojen kanssa tulee hyvin juttuun. Ruokaa saa neljä kertaa päivässä ja jääkapille voi möngertää milloin vain possuttamaan leipää, juomaan maitoa, syömään viiliä yms. Ja omia evåitä saa tuoda myös.

Niin hurjan kauniina ja terveen näkösenä viikon valvomisen jälkeen.

Luulin pääseväni lauantaina jo kotiin. Mulle sanottiin että lauantai aamuna annetaan toinen kortisoni piikki, jotta poikien keuhkot kehittyisivät. Oletin, että saan sen jälkeen lähteä. Ensimmäisen yön valvoin. En halunnut valvottaa kahta huonekaveriani, joten kävelin levottomana osaston käytävää, hymisin, istuin, nojailin seiniin. Sattu aivan mielettömästi!!! Lääkäri oli sanonut ettei mulle voi antaa supistusten estolääkettä ettei verenpaine laske liian alas. Supistuksia tuli kuitenkin niin tiuhaan, että päättivät tehdä mulle ns. Loudauksen. Tunnin sisällä sain neljä estolääkettä ja useamman eri särkylääkkeen. Sain nukuttua muutaman tunnin.

Supistukset pysyivät poissa sen muutaman tunnin jotka nukuin ja olo oli aamulla alhaisen verenpaineen vuoksi jotain käsittämätöntä. Ihan kun olis kaamea krapula! Kävelin seiniä pitkin etten pyörtyis ja jännitin saanko puurokauhan osumaan lautaseen. Aamulla sain myös sen kortisonipiikin ja samalla tiedon ettei mua voida kotiuttaa voimakkaien ja tiheiden supistusten vuoksi. Lauantaina supistuksia yritettiin estellä pienemmillä lääkemäärillä tuloksetta. Illalla lääkäri kävi tarkistamassa mun tilanteen ja sanoi paikkojen jonkinverran kypsyneen. Kielsi myös estolääkkeet ja sanoi poikien syntyvän viikon siällä. Määräs mulle antibiottikuurin mahdollisen virtsatietulehduksen vuoksi, joka saattaa aiheuttaa supistelun ( myöhemmin selvisi ettei mitään tulehdusta ollutkaan). Mahdollisimman vähän liikkumista jotta pojat saisivat muutamia lisäpäiviä. Ajattelin, jes, kohta tää yli viikon kestänyt tuska ja kipu on ohi, mutta toisaalta huoli vauvojen voinnista kasvoi. Kätilöt kävi mun kanssa juttelemassa imetyksestä, etenkin mitä se on silloin kun vauvat ovat keskosia ja antoivat monenmoista luettavaa.

Näkymät mun punkasta

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sain vihdoin nukuttua! Unta tuli pätkissä, mutta kuitenkin yhteensä n 5h. Aamulla olo oli kuin uudestisyntyneellä! Toki tiesin kiittäväni tästä tunteesta särkylääkkeitä.

Pärstäkin näyttää unien jälkeen pikkusen terveemmältä.
Mikko toi myös edellisenä päivänä mulle oman tyynyn ja imetystyynypötkylän kainaloon

Sunnuntaina kirjailin supistuksia ylös ja taas niitä tuli pienillä väleillä hervottoman mittasina. Se siitä hyvästä olosta. Vauvojen hoito-osastolta kävi hoitaja myös juttelemssa erillaisista mahdollisista hoidoista yms. Iltakäyrällä ei meinattu saada herra B:n sydänääniä millään piirtymään sillä A:n äänet kaikuivat kaikkialla. Lopulta saatiin ekg anturat paikoilleen, mutta jos vähänkin liikahdin katosi B käyrältä. Yli tunnin makasin selällään supistustuskissa paikallaan, jotta nähdään poikien voivan hyvin. Supistuskäyrä piirsi taas 5-10 minuutin supistuksia uudestaan ja uudestaan. Puristin sängynreunoja pysyäkseni paikallaan, olin hiestä märkä ja yritin viilentää itseäni kylmällä vesipullolla. No saatiin käyrät otettua ja pojat voivat pitkistä supistuksista huolimatta hyvin. Kätilö totesi, että mun supistusten tarttis alkaa muuttumaan vähitellen sellasiks minuutin mittasiks intensiivisiks supistuksiksi, jos synnytyksessä vedän näiden pitkien mukaan, multa lähtee taju. Toivottavsti ne sitten oikeesti muuttuu, itse en voi niihin oikein vaikuttaa. Menin suihkuun toivoen sen helpottavan oloa, mutta pian tulin pois, supistukset jatkuu ja jatkuu. Illalla olo oli jotain aivan hirveää. Olin aiemmin yrittänyt saada supistusten aikana itseäni rentoutumaan, keskittynyt hengittamään jne. Kyllä aiemminkin saatto kivun keskellä itkettää ja olla toivoton olo, mutta nyt teki mieli hutaa niin lujaa kun ääntä lähtee. En päässyt sänkyyn ennen särkylääkkeiden vaikutuksen alkamista. Joka ikinen lihas kropassa huusi! Kiitos lääkkeiden sain lopulta kuitenkin nukuttua.

Sunnuntaina sain vaihtaa paikkaa ikkunan viereen

Maanantai aamuna ei supistellut. IHANAA!!!! Rasvailin vatsaa ja tajusin kuinka hellänä paikat onkaan. Pelkkä hipasu sattuu, poikien liikkeet sattuu... Tuntuu että mun kylkiluut ja lonkat poksahtaa hetkenä minä hyvänsä. Maanantai antoi mun kuitenkin vihdoin levätä. Supistuksia tuli harvakseltaan ja nekin melko pieniä. En tiedä miten olisin kestänyt lihaskipujen päälle enään yhtään isoa supistusta. Kätilö sanoi lääkärin tutkivan mut taas seuraavana päivänä ja jos lapsivedet ei ole alkaneet valumaan tai paikat avautuneet kunnolla, mut lähetetään varmaan kotiin... Illalla supistukset taas alkoi kipeinä, yritin rentouttaa itseni ja toivoin saavani nukkua yhden yön ilman lääkkeitä. Klo 2.30 luovutin ja sain muutaman nappulan poskeen. Sitten uni maistuikin taas ihan hyvin.


Tiistaina käyrien otto onnistui kerrankin ilman tuskaa ja pojatkin olivat yhteistyökykyisiä.JEE! Pääsin myös lääkärille ja kuulin paikkojen taas kypsyneen. A painaa kovasti itseään ulkomaailmaan. Lääkäri sanoi, että jos mun tilanne supistuksien suhteen pysyy nyt rauhallisena niin pääsen ehkä labrakokeiden jälkeen keskiviikkona kotiin makaaman. Pojat syntyisivät kuulemma vauhdilla jos lähden liikkumaan, mutta nyt yritetään kaikesta kivusta huolimatta maata ja antaa pojille vielä lisää päiviä kohdussa. Nyt siis rv 34 täynnä. Painoa A:lla n. 1750 g ja B:llä 1670 g. Toivon itsekkin nyt rauhallisia päiviä supistusten suhteen jotta saisin myös itse levätä ennen synnytystä. Illalla uni tuli ilman särkylääkettä, mutta yöllä jouduin siihen kuitenkin taas turvautumaan. Aamula olin niin sikeässä unessa etten edes herännyt kun kätilö oli mua käynyt katsomassa.

ekg kone sivusta. Hänen nimi taisi olla Unelma. Myös Lyyli piirteli mun käyriä.

Myös tuuletin oli erittäin tarpeellinen ja hälytyskellonappula

Keskiviikkona oli taas aamukäyrä, verikoe ja verenpaineen mittaus. Sitten vain odoteltiin mitä lääkäri sanoo mun kohtalosta. Joudunko jäämään vai saanko lähteä. Lääkäri ottikin mut sitten vielä tarkastukseen, jossa katsottiin vauvojen napanuorien virtausten olevan kunnossa ja käytiin läpi mun omaa vointia. Olo on muutaman helpomman supistelupäivän jälkeen paljon parempi ja kotiin halusinkin. Kutinat kuitenkin lisääntyneet ja olihan mulla sitten maksa arvot hieman koholla. Pojat ovat kumpikin puskemassa itseään ulkomaailmaan ja jännä nähdä kumpi lopulta onkaan A ja kumpi B. B on myllännyt itselleen tilaa ja laskeutunut A:n kanssa samalle lähtöviivalle kilpailemaan kumpi pääsee ulos ensimmäisenä. Lääkäri antoi luvan kotilepoon, mutta ennen kun saisin lähteä kätilö varaisi mulle vielä ajan ja juttelis mun kanssa. Seuraavan kerran labraan maanantaina ja osastolle käymään tiistaina, mikäli olllaan poikien kanssa vielä yhtä palloa. Sain reseptillä kotiin särkylääkettä siltä varalta että kivut yltyy niin etten saa nukuttua. Kyselin kätilöltä mistä nyt sitten tiedän jos mun tarviikin lähteä synnyttämään. Kätilö sanoi, että supistukset ovat silloin huomattavasti pidempiä noin minuutin kestoisia, sännöllisiä ja kivuliaita (kyseinen kätilö ei ollut aiemmin hoitanut mua, eikä lukenut mun tietoja). Kysyin, että miten pitkiä supistuksia mä sitten odotan, jos nyt jo yks supistus saattaa kestää 10 min ja seuraava alkaa 2 minuutin levon jälkeen? Kätilö katto mua suu auki ja sano, että mun tapauksessa tehdään ehkä sitten niin, että soitan kun lapsivedet menee tai kun en mitenkään pysty enään kipua kestämään. Lapsivedetkin oli vähän tarkastuksessa vähentyneet, joten katsellaan nyt kuinka kauan tässä ollaan yksi kolmen sijaan.

Iso kiitos naistenklinikan osaston 42 lääkäreille, kätilöille, emännille ja kaikille siellä työskenteleville. Pidätte hyvää huolta jokaisesta ja kohteltte jokaista potilasta yksilönä, kuuntelette voinnin moneen kertaan päivässä, vastaatte kaikkiin kysymyksiin ja enemmänkin. Sain enemmän tietoa näiden kuuden päivän aikana kuin koko raskausaikana yhteensä. Sairaalassa olo ei varsinaisesti kivaa ole koskaan, mutta tämä oli positiivinen kokemus kaikesta kivusta huolimatta. Koin saavani erinomaista hoitoa ja olo oli turvallinen. Kiitos myös kivoille huonekavereille ja tsemppiä jatkoon. Mikko kävi päivittäin mua myös piristämässä ja äitikin kävi katsomassa. Muita vierailijoita en olis olojen puolesta oikein jaksanutkaan.

Nyt lepäillään kotona, toivotaan että pojat vielä vähän kasvaisivat, vaikka edessä tulee olemaan joka tapauksessa ajat lasten tarkkailuosastolla.

Ensimmäinen yö kotona nyt takana ja ihan ilman särkylääkkeitä. Supistuksia tuli, mutta ne ei ole olleet mitään verrattuna niihin, joista kärsin yli viikon. Ehkä se antibiottikuuri auttoi johonkin

Kotona on onneks apuja niin Mikon ei tarvii tehdä kaikkea yksin enkä mäkään ole työpäivänajan täällä ihan yksin. Meidän isät alkaa Mikon kanssa rakentamaan Terassin katetta valmiiksi ja nyt täällä on tehotiimi ikkunoiden puunaushommissa ja ruoka kypsyy uunissa. On mulla vaan mahtava perhe ja suku :) Tehdään vastapalveluksia sitten joskus kun elämässä on taas sellasia rauhallisempiakin tilanteita :)

Maha kasvoi saitaalassaolo aikana, napa pullahtaa ihan just ulos.
Rv. 34.2. Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta.
Tälläkertaa kaikki kuvat kännykkälaatua.