Pienet vapaat

Pääsiäinen taas tuli ja meni... Paljon oli touhua, näin ihania ystäviä ja perhettä, sekä söin kaikkea herkullista. Käytiin myös perjantaina hakemassa vaunukopat Kaarinasta ja siinä samalla pyörähdettiin Turkuun. Turussa syötiin snägärisafkat ja Olavi pääsi kakalle Aurajoen rantaan :D Pakko tunnustaa, että olin ärsyttävä koiranomistaja, joka ei siivonnut lemmikkinsä jätöksiä. Huolehdin kyllä kotona pusseja riittävästi mukaan, mutta kun kävelee kauas autosta ja jättää ne pussit sinne autoon, ei niistä kauheesti apua silloin ole. No onneks Olavi valitsee kakkapaikkansa erittäin tarkasti ( joskus jopa rasittavan tarkasti) niin nytkin pinnistettiin hakkeen sekaan, sinnehän sen kätevästi hautas (toivottavasti kenekään lapsi ei mene sinne pensaikkoon hyppimään).

Lähdettiin Turusta kotia kohti, mutta hetken ajettuame hoksattiin, että voitas käydä Naantalissa. Nätti aurinkoinen päivä, meri ja vanhat puutalot, siispä käännyttiin takaisin ja suunnattiin Naantaliin. Käveltiin, ihailtiin ja mä ehkä ihan pikkasen haaveilinkin sellasesta vanhasta valkosesta puutalosta, mutta siis ihan PIKKASEN vaan! :D Ostettiin jäätelöt pienestä ihanasta kiskasta ja nautittiin maisemista. Olisin halunnut käydä vilkasemassa miltä kirkko näyttää sisältä, mutta en aluksi uskaltanut kun ovella oli mainos meneillään olevasta konsertista. Oon siellä varmaan joskus lapsena sisällä käyny, mutta en siitä mitään muista. Sisään kirkkoon meni isä lapsineen ja mun mies meni myös. Mun piti mennä kurkkaamaan sisään mun miehen jälkeen koska koiraa ei viitsitty jättää yksin ulkopuolelle. Kun samainen isä lastensa kanssa tuli ulos, tuli hetken päästä myös Mikko ja tehtiin vaihto. No ei ne mua enään päästäny eteisaulaa pidemmälle! Laittoivat kirkon oven kiinni nenän edestä ja sanoivat ettei sinne saa nyt mennä. Sanoin että haluaisin ihan vaan nopeesti kurkata vaikka ihan vaan pienestä ovenraosta miltä kirkkosali näyttää, mutta vastaus oli tiukka EI. Ymärrän ettei konserttia saa häiritä, mutta jos ei ovenraosta voi hiljaa kurkata, ei silloin koserttiinkaan voi saapua keksken, eikä myöskään lähteä. Toisaalta ymmärrän, mutta toisaalta en. No kiva reissu oli kuitenkin.

Kotiin en laittanut pääsiäisjuttuja lainkaan. Viime pääsiäisenä istutin sentään kissoille kauraa, mutta nyt kun kissat asuu eri osoitteessa, en tehnyt senkään vertaa. Töissä askarreltiin kyllä pääsiäiskoristeita ja muutaman askarrellun pääsiäismunan toin kotiin pöydälle pyörimään.

Pienen lomailun jälkeen oli taas ihan kiva palata töihin. Nyt vaan palas myös tää todellisuus... oon aivan loppu. Haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta en jaksa! Ärsyttävä tunne kun niin kovasti tahtoo, mutta energia ei riitä tekemään. Pitää vaan yrittää nyt levätä. Tää kirjottaminen ei onneks vaadi ihan hirveen suuria ponnisteluja, joten ehkä tämän jälkeen mulla on sellanen olo, että oon saanut edes jotain aikaseks.

Tänään on mielessä pyörinyt myös se kuinka pitkään pystyy töissä olemaan. Vaikka jaksoin tänään työpäivän suht hyvin, niin sain taas muistutuksen siitä millaset riskit mun työhön liittyy. Nyt joku taas ajattelee ”Joopa joo, riskejä... sehän leikkii siellä vaan lasten kanssa”. Vaikka kovasti tykkäänkin kaikista mun hoidokeista, niin ei niiltä huonoilta päiviltä välty kukaan, ei lapset eikä aikuiset. Lapsiryhmissä on myös paljon lapsia, jotka purkaa omaa pahaa oloaan fyysisesti, se on lapselle ehkäpä se luontasin ja sitä kautta myöskin se helpoin tapa. En vaan itse haluaisi olla se maalitaulu, enkä tietenkään halua että siihen rooliin joutuu kukaan muukaan. Koululaisilla on voimaakin jo niin paljon, että iskut tosiaan sattuu. Toki nuo pikkusetkin osaa mäiskiä ja sitäkin saa nyt varoa. Ajattelin, että vältyn osumilta kun pysyn kaukana silloin kun jotakuta oikein kovasti ärsyttää, enkä mene sinne väliin ketään toisistaan irrottamaan... sen voi nyt tehdä mun työpari, mikäli tarve vaatii. Puhumallahan nuo tilanteet aina kuitenkin pyritään hoitamaan. Tänään sain tajuta, ettei se etäisyyskään näköjään aina auta. Paljonhan pihalla ja sisälläkin on tavaraa, jotka voi laittaa lentämään. Tänään se mua kohtaan tunnetun kiukun purkuväline oli kova jalkapallo. Kovaa se tuli päin ja oli muuten sihtikin täydellisesti kohdallaan. Jos olisin kääntänyt katseen vähänkin myöhemmin, olisi pallo mäjähtänyt suoraan vatsaan polven sijaan. No onni ”onnettomuudessa” kai. Onneks en ole vielä niin turvonnu etten saisi jalkaa nostettua ripeästi ylös päin. No onneks nää jutut ei ole jokapäiväisiä, mutta en mä kyllä yhtään iskua, varsinkaan vatsaan halua ottaa nyt yhtään.

Ehkä huomenna taas parempi päivä :) tai no hyvä päivä tänäänkin tätä väsymystä ja tuota yhtä ikävää jutua lukuunottamatta :)

pakko laittaa tää kuva vielä tännekkin vaikka ei tähän kirjotukseen millään tavalla liitykkään.
Kasasin eilen toisen pinnasängyn kokeeksi. Olavi kuivaharjoittelee näköjään jo lapsen univahdin hommia. Kovasti on ollut mukana kaikissa valmisteluissa, kaikki vaatteet yms. tutkittu tarkasti. Lelukopastakaan ei enään yritetä pölliä leluja omiin leikkeihin