Kasvukuulumisia

Heippa!

Viimeksi kun kerrottiin siitä mitä meille kuuluu ja kuinka valtavasti ollaan kasvettu ja opittu uutta, oltiin viisi kuukautta vanhoja. Oltiin niin kovin ylpeitä kun oltiin jo niin isoja poikia. Nyt vähän naurattaa, koska eihän me mitään isoja oltu. Täytettiin tällä viikolla kahdeksan kuukautta ja nythän me ollaan jo paljon isompia! Nyt ollaan jo niin isoja, ettei meillä ole enään vaunuja, meillä on isojenpoikien rattaat ja pyöräkärry, eli ollaan päästy jo pyöräilemäänkin.

Viiden kuukauden iässä oltiin opittu itse tarttumaan meidän leluihin, kääntymään ja äiti oli alkanut syöttämään meille muutakin kuin maitoa. En silloin voinut käsittää miksi kukaan haluaisi syödä jotain niin pahaa! Nyt ruokailuhetket ovat mulle päivän kohokohta. Ruoka on hyvää, sitä syödään nopeasti ja paljon. Äiti sanoo ettää mä hotkin ja pitäis opetella syömään vähän rauhallisemmin… hermohan semmosessa hitaassa touhussa menee.

Nuo viiden kuukauden opit on nyt jo ihan itsestäänselviä asioita. Tottakai me osataan leikkiä, syödä ja kääntyä. Minä osaan ryömiä ja  me kumpikin harjoitellaan konttaamista. Ylöspäinkin jo kovasti haluaisin. Ei kumpikaan vielä osata nousta, mutta kaikki mihin yletetään yritetään repiä alas. Neuvolatäti sanoi, että ollaan hyvin saatu kehityksesä kiinni ne normaaliaikaisena syntyneet. Vaikka kyllä mä olen nähnyt meidän ikäisiä lapsia, joista osa osaa enemmän juttuja kuin kumpikaan meistä. Mulla olis vähän kiire oppia ne jtut kanssa, mutta äiti sanoo jatkuvasti ettei muka ole kiire yhtään minnekkään. On kuitenkin jo hirmu kivaa kun pääsen ihan itse liikkumaan alakerrassa melkein minne vaan, joskus äiti laittaa seinän sellaisiinkin paikkoihin, joissa sitä ei normaalisti ole. Olavin täytyy kuulemma saada joskus olla rauhassa. En ymmärrä, voishan se olla rauhassa meidänkin kanssa. Olavi on parasta maailmassa heti äidin, isän ja ruuan jälkeen… tai no kyllä se joskus ohittaa parhaudessaan ihan kaiken muun. Mielellään leikittäis Olavin kanssa ihan kokoajan. 

Tykätään me muidenkin ihmisten huomiosta. Oliverilla on tapana oikein kerjätä sitä, minä luotan, että kyllä mut huomataan vaikka en kamalasti häselläkkään. Paitsi kyllä mäkin joskus sekoan muiden ihmisten näkemisestä, etenkin papasta. Äitikin tykkää kun joku tulee käymään tai jos käydään jossain, vaikka ei se alakkaan juoksemaan ja hyppimään niinkuin Olavi eikä kiljumaan, nauramaan ja huitomaan niinkuin me.

Ollaan kyllä veljen kanssa melko erilaisia. Tykätään molemmat valtavasti hyppimisestä mutta Oliver on kamalan villi. Kokoajan se jotain häseltää, ei sillä ole aikaa funtsia tällasia blogitekstejä. Kyllä minäkin leikin ja riehun, mutta osaan olla ihan rauhassakin ja keskittyä siihen mitä milloinkin teen. Oliver säntäilee sinne tänne ja haluaa leikkiä kaikilla leluilla samaan aikaan. Sitten yhtäkkiä se pysähtyy ja jää tuijottamaan jonnekkin tyhjään, silloin se ei kuule eikä näe mitään. Äiti sanoo Oliverin menneen jollekkin toiselle planeetalle. Äiti taitaa tietää millaista sillä planeetalla on, vierailee siellä toisinaan itsekkin. Oikeastaan äidissä ja Oliverissa on paljon samaa. Äitikin säntäilee täällä ympäriinsä.. kamalasti se jotain tekee, en vaan ymmärrä mitä. Siinä touhujen keskellä se ehtii leikkiä meidänkin kanssa, mutta sitten yhtäkkiä äitikin saattaa käväistä siellä toisella planeetalla. Olis kiva tietää miten sinne mennään ja mitä kaikkea siellä voi tehdä. Isin kanssa ollaan samanlaisia, tykätään pelleillä, mutta ollaan opittu, ettei ihan kokoajan tarvitse tehdä niin hirveästi asioita.

Toisaalta, olenhan minä se isoveli. syntynyt minuutin aikaisemmin, painan 70grammaa enemmän ja olen 6mm pidempi. Täytyhän mun käyttäytyä sen mukaisesti ja toimia järjenäänenä silloin kun veljen meno on ihan päätöntä.

T: Oskari

ps. tähän ei nyt tule kuvaa meistä.. ollaan jo niin isoja ettei äiti halua tänne laittaa meidän kasvokuvia. Äiti kirjoittaa siitä sitten enemmän… on se jo aloittanutkin sen jutun… jostain rajasta siinä puhutaan.