Viiden kuukauden oppimäärä

Ollaan tänään tasan viisi kuukautta vanhoja, vaikka meille sanotaankin, että ollaan oikeastaan vasta vajaa neljä kuukautta. Mutta muutettiin ahtaasta kahden pojan yksiöstä tähän isompaan maailmaan viisi kuukautta sitten. Oli kiva päästä pois, olihan se ahdas ja kaikenlisäksi seinät tulivat sisäänpäin melko tiuhaan puristaen meidät aivan kiinni toisiimme, eikä siinä asumuksessa ollut tilaa enään kasvaakkaan. Toki olihan se helpompaa elämää kun sai vain olla hereillä, nukkua ja pyöriä. Kaikesta muusta huolehdittiin meidän puolesta.. tai piti meidän pissata ja kakata ihan itse.

Uudessa maailmassa tuli vatsaan kumma tunne ja meidän suuhun alettiin tunkemaan jotain. Se oli maitoa. Sitä piti jaksaa syödä tai muuten oli heikko olo. Uudessa maailmassa täytyi myös osata hengittää, se sujui meiltä oikein hyvin, mutta se maidon syöminen oli liian rankkaa. Teki ne meille sellasen taijan, että saatiin ravintoa yhtä helposti kuin yksiössäkin, huh mikä helpotus. Äiti sanoo, että oltiin pienen käsipainon kokoisia. Äidillä on sellaiset, mutta ei ne kyllä ihmiseltä näytä. Painavat kuulemma 1,5 kiloa. Ei mitään käsitystä mitä se tarkoittaa, mutta tänään painetaan kuulemma jo melkein 6,5 kiloa. Se on kai hyvä. Jostain syystä paino saattaa kuitenkin muuttua kun ensi viikolla meidät punnitsee neuvolatäti.

Äiti otti kuvan meidän housuista. Harmaat on meidän housut nyt ja siniset ensimmäiset kotihousut.
Sairaalan housut oli kooltaan vielä 14cm pienemmät kun nuo siniset housut.

Ihan pieninä meillä oli kylmä ilman montaa peittoa ja vaatteita. Vaipan vaihdot oli kamalia kun tuli hetkeksi niin kylmä että ihan tärisytti. Nyt se on vaan kivaa jos saa hetken olla ilman vaippaa ja ketkutella itseään hoitopöydällä. Kylvyssäkin on useinmiten kiva käydä, mutta ei ihan aina. Silloin pieninä me myös oikeastaan nukuttiin aina. Välillä herättiin kun oli aika saada maitoa ja nukuttiin taas. Hymyiltiin sillon paljon unissamme. Pian alettiin hymyillä myös hereillä kun kasvettiin ja unet painottuivat öihin. Oltiin vähän reilun kuukauden vanhoja kun jaksettiin olla päivisin hereillä ja pidettiin äiti ja isä kiireisenä meidän komeilla kuorohuudoilla. Kun sitten täytettiin kaksi kuukautta otettiin meidän nenistä se taikaruokajuttu pois ja sitten pitikin syödä niin paljon ihan itse, että jaksaa kasvaa ja touhuta. Kahden kuukauden iässä saatiin myös nimet, oltiin jo niin isoja poikia… tai olihan meillä ne nimet jo silloin yksiössä asumisen aikaan, mutta muut eivät niitä tienneet. 

Kolmen kuukauden iässä tajuttiin, että mekin voidaan jutella. Minä  (Oskari) opin kertomaan ajatuksiani vähän ennen Oliveria, mutta onneksi velikin oppi ja päästiin rupattelemaan myös keskenämme. Nykyisin meillä on paljon asiaa. Mulla on erillainen ääni kuin veljellä, sen olen huomannut. Joskus mua vähän naurattaa veljen korkeat kiljahdukset. Oliverin mielestä maailma on tosi hauska paikka, sitä naurattaa melkein aina. Varsinkin silloin jos isä tai äiti katsoo siihen päin. Vaikka pakko myöntää, että on munkin mielestä äiti ja isä melkosen naurettavia… varsinkin isä.

Ollaan aina tykätty kaikista ihmisistä. Mitä enemmän sylejä, sen parempi. Minulle iski kuitenkin noin kolmen ja puolen kuukauden iässä pieni vierastus. Se meni pian ohi ja nyt tykkään ihmisten tarkkailusta. Joskus vähän ujostuttaa, mutta sitten voi painaa pään äitiä tai isää vasten ja vähän kurkkia ja hymyillä söpösti. Oliver vierastaa nyt. Se vetää välillä ihan hirveät raivarit jos joku muu kuin vanhemmat ottaa sen syliin. Kyllä se sitten lopettaa joskus sen huudon ja tajuaa, että muutkin ihmiset on tosi kivoja. Tykätään käydä kyläilemässä, koska silloin näkee paljon uusia asioita ja erityisen paljon ollaan tykätty käydä neuvolan erilaisissa ryhmissä. Eilen oltiin uudessa  ryhmässä. Siellä oli kaikilla kaksi vauvaa… vähän niinkuin me.

Meillä on tapana nukahtaa ihan minne sattuu.. oikeastaan kaikkialle muualle paitsi omaan sänkyyn. Päivisin nukutaan vuoroissa. Eihän siitä tulis mitään jos molemmat nukahdettais yhtäaikaa. Kuka silloin vahtisi äitiä kun voi olla että Olavikin nukahtaa? Ei äitiä voi jättää yksin.

Kolmen ja neljän kuukauden iässä tapahtui paljon. Alettiin kumpikin hahmottaa tätä maailmaa paremmin. On kiva katsella ja kosketella asioita. Meillä on melko paljon kivoja leluja, mutta kaikkein jännin juttu on sellainen mikä on aina mukana… oikeastaan meillä on kummallakin niitä kaksi. Alkuun ne säikytteli meitä, mutta sitten tajuttiin, että me voidaan itse päättää mitä niillä tehdään. Niitä sanotaan käsiksi. Niillä voi leikkiä, kosketella, niitä voi imeskellä ja ihailla. Ne on hirmu jänniä juttuja. Me kumpikin saatetaan pitkään ihailla käsiämme ja tunnustella niillä itseämme, toisiamme ja oikeastaan ihan kaikkea. Ollaan tajuttu myös, että meillä on jalat. Liikutaan paljon, varsinkin silloin kun ollaan innoissamme, eli melkein aina. Minä tykkään maata selällään ja heilua. Joskus leikin kyljellään, mutta vatsallani en viihdy kauan. Oliverilla on kamala kiire liikkumaan. Veli oppi kääntymään selältä vatsalleen reilun neljän kuukauden iässä ja alko kierimään pitkin lattiaa. Nyt sitä ärsyttää kun haluais oppia ryömimään, mutta ei vielä oikein osaa. Mä en ymmärrä minne sillä on niin kamala kiire. 

Minä viihdyn hyvin lattialla selällään loikoillen...

mutta Oliver haluaa vain päästä liikkeelle.

Me ollaan nykyisin hyvinkin tietoisia siitä mitä meidän ympärillä tapahtuu ja kovin kiinnostuneita kaikesta uudesta. Äiti huomas, että me kumpikin katsotaan hyvin tarkkaan mitä isot ihmiset laittaa suuhunsa ja yhtäkkiä se tuli lusikan kanssa lähelle. Luultiin että saadaan vitamiinit, mutta ei!!!! se oli jotain pahaa, hyi olkoon! Oliver tykkäsi ja olisi syönyt enemmänkin, mutta mulle kiitos ihan maitoa vaan. Ei äiti ymmärrä, joka päivä se tuo mulle jotain ällöjä maistiaisia. Opin kuulemma niistä joskus tykkäämään. EN USKO!!!!!

En ymmärrä miksi?

Mitä ollaan opittu:

Ensimmäinen kuukausi

• osattiin hengittää
• syötiin ihan pikkuisen itse

Toinen kuukausi

• vahvistuttiin ja jaksettiin valvoa jo vähän enemmän
• opittiin syömään itse riittävästi joten päästiin eroon nenämahaletkuista
• vähennettiin yösyömistä
• hymyiltiin myös hereillä ollessamme
• minä löysin peilikuvani

Kolmas kuukausi

• lihakset vahvistuu ja jaksetaan kannatella päätämme jo paljon paremmin 
• osataan seurata liikkuvia asioita
• ihmeteltiin käsiämme
• löydettiin jalkamme
• aloimme nauraa ääneen
• opittiin juttelemaan
• ikenet kutisee, äiti sanoo, että se johtuu siitä, että hampaat kasvaa sieltä joskus näkyviin
• kaikki mikä on kädessä laitetaan suuhun
• minä vierastan
• innostuttiin laululeikeistä, eniten hämähämähäkistä.
• alettiin saamaan iltaisin riisivelliä

Neljäs ja viides kuukausi

• seurataan tarkasti ääniä ja liikettä
• opittiin käyttämään käsiämme paremmin (Tarttumaan esineisiin yms)
• Oliver oppi kääntymään selältä vatsalleen ja vatsalta selälleen sekä kierimään
• minä oppin kääntymään vatsalta selälleen
• maistellaan soseita
• Oliver vierastaa
• pakko myös vähän kehua, minä Oskari syötin kerran veljelle maitoa pullosta. Äidin ei tarvinnut kuin katsoa!

Tässä nyt mitä tuli mieleen. Ollaan opittu hurjan paljon, joten varmasti paljon jäi myös sanomatta. Äiti luki vauvojen kehityksestä ja totesi, että me tullan monessa jutussa noin kuukausi jäljessä, mutta ollaan me joissain asioissa myös vähän edellä. Mutta me ollankin tultu tähän maailmaan liian aikaisin ja ensimmäinen kuukausi meni meillä aiva täysin nukkumiseen, hengittämiseen ja syömisen opetteluun, siinä samalla yritettiin kovasti jaksaa kehittyä vastasyntyneiksi. Oikeasti meidän olisi kuulunut olla vielä äidin sisällä kasvamassa. Mutta ei sillä niin väliä. Äiti sanoo ettei ole kiire  minnekkään (vaikka Oliverilla onkin) ja saadaan oppia uutta ihan omassa tahdissa.