Supistuksia ja masukuvausta

Perjantain ja lauantain välinen yö oli aivan kamala. Perjantaina ruoka ei pysynyt sisällä ja olo oli heikko ja illalla tuli myös satunnaisia kipeitä supistuksia. Yöllä alko sitten kivuliaat supistukset, joita kesti 5-6 tuntia noin kymmenen minuutin välein. Kipu ei hävinnyt supistuksien välillä, joten supistuksen kestoa oli vaikea arvioida ja supistuksen välit laskin sitten aina kipuhuipusta seuraavaan. Kello 5.00 tulleen supistuksen jälkeen kipu hävis ja sitten tulikin enään yksi lievempi supistus. Joskus kuuden aikaan sain unen ja puol kasin aikaan heräilin. Ehdin yöllä jo miettiä että nytkö ne sitten tulee, mutta onneks ei vielä. Varmuuden vuoks soittelin aamulla naistenklinikalle ja kyselin olisko hyvä tarkistaa missä mennään, mutta parempi etten mennyt. Tuumasivat, että alkavat vielä uudestaan jos paikkoja aletaan ronkkimaan. Yöllisistä supistuksista muistoksi jäi jatkuva alaselän jomotus, mutta ei onneks enään montaa viikkoa tarvii kärvistellä.

Oltiin muutenkin ajateltu mieheni kanssa ottaa masukuvat musta lauantaina ja kaikista kivuista ja väsymyksestä huolimatta päätin, että nyt ne vaan on otettava tai muuten niitä ei ehkä ehditä ottamaan ollenkaan. Olin ajatellut laittaa itseni oikein nätiksi, mutta meikkaamiseenkin meni jo monta tuntia kun joutu pikkuhiljaa meikkaamaan ihan vähän kerrallaan, joten luovutin hiusten suhteen. Ei vaan voimat riittäneet.

Mies otti kuvia ja mä yritin parhaani mukaan jaksaa seistä, olla näyttämättä väsyneeltä ja peittämään kivun. Ihan kivoja kuvia tuli ja tänääm innostuin leikkimään photarilla :)

Tällä viikolla Mikon veli saa tulla vielä nappaamaan muutaman kuvan meistä yhdessä. Yritettiin itse ensin, mutta vähän säätämiseks meni kun Mikko joutu ravaamaan kameran luota kuvaan enkä mäkään oikein enään jaksanut.

Raskauskuvat Rv 32+4

Saatiin me tällanen itse itsestämme otettua

ja tällanen myös

Lauantain ja sunnuntain välisen yön nukuinkin taas hyvin... tai no mun hyvin nukutut yöt takoittaa sitä, että herään vähintään tunnin välein vessaan ja juomaan ja ehkä vähän venyttelemäänkin.

Halusin sunnuntaina päästä pois kotoa ja nähdä meren. Rannalle on ihan turha edes kuvitella menevänsä, mutta ajettiin Kallvikiin syömään jäätelöt. Siellä oli varjoa ja mukava tuulenvire vilvoittamassa. Olavikin pääsi mukaan :)

Siellä se meri näkyy ihan vähän puiden lomasta. Lähemmäs ei menty, koska en olis jaksanu kävellä eikä Olavikaan olis saanut mennä tästä pidemmälle. (kännykkäkameralaatu)

Olavilla oli kuuma, mutta onnek oli Oltsun oma vesipullo matkassa.

Viime yö oli taas tuskanen. Ei supistellut kovinkaan paljon, mutta pojat on tainneet laskeutua niin reippaasti että painavat jotain uusia hermoja. Alavatsa, kyljet ja selkä hirmu kipeenä.... mukavasti vihloo. Pojat on liikkuneet tänään laiskasti, siispä olen tehnyt liikelaskentaa moneen otteeseen. Onneksi aina kuitenkin saanut riittävästi liikkeitä tunnissa :) Toivottavasti ei jäätelönsyönti reissusta nämä olot kuitenkaan johdu. Tämä päivä mennyt siis maatessa, kipuja kestäessä ja liikkeitä laskiessa. Toivottavasti ens yönä sais taas nukuttua ja huomenna olis vähemmän kivulias päivä. Huomenna olis mun siskon synttärikahvittelut ja kovasti tahtoisin päästä sinne.

Laulatteko lapsillenne tuutulauluja?

Alkuun heti uni kuva, jonka oon tehnyt 2009 osittain piirtämällä, osittain koneella.. En ymmärrä miks nää kuvat aina vähän muuttaa väriään kun laitan blogiin ja tästä tuli myös vähän rakeinen. Toivottavasti tulee tulostimesta ulos nätimmin, jos joku haluaa tästä vaikka pienen kuvan lapselleen.

Mutta asiaan...

Sikiöhän kuulee ääniä kohdussa. Ensimmäiset äänet on äidin sydän- ja suolistoäänet joskus viikoilla 17-18. Ilmeisesti raskausviikon 24 tienoilla alkaa kuulla muitakin ääniä, kuten äidin äänen ja mitä pidemmälle mennään alkaa sikiö reagoimaan myös muihin ulkopuolisiin ääniin. Tämä siis mun käsitys, korjatkaa jos olen väärässä.

Nykyään on hienoja äitiyskorujakin (bola koru), jotka kilisee vatsan päällä ja niiden tarkoitus on ilmeisesti totuttaa lapsi kilinään, jolloin lapsen on ulkomaailmassa helpompi rauhoittua tutun äänen kuullessaan. Olen kuullut muutamien äitien sanovan korun olevan vauavlle tärkeä imetyksen aikana, sen pyöritteleminen kädessä auttaa rauhoittumaan tissille.

Tässä yksi korujen verkkokauppa http://www.bolakorut.fi/

Meidän pojat ovat joutuneet tyytymään ihan äidin omaan ääneen :D Äitiyskorua suunnittelin, mutta jäi hankkimatta. Pojat siis kuuntelevat mun turhia höpinöitä siitä kuinka vois vaikka tyhjentää tiskikoneen.

Olen mä pojille lauleskellutkin. Mulla on vaan ton laulamisen suhteen pieni ongelma. Yksin ollessani laulelen ihan mielelläni, mutta kun joku on kuulemassa en laula. Näin se on aina ollut. Lukuunottamatta työtä. Töissä kyllä laulan lapsille, se ei jännitä. Lapset harvemmin arvostelee kenenkään laulutaitoa ja ehkä siksi mun on niille helppo laulaakkin. Olin yläasteella musiikkipainotteisella luokalla ja siellä tietysti laulettiin paljon, se oli kivaa niin kauan kunnes opettaja sanoi, että Sannahan vois laulaa soolon. EN IKINÄ!!! Mietin mistä toi laulukammo on tullu ja totesin, että varmaankin ala-asteelta. Meillä oli ne ai niin ihanat laulukokeet. Se oli aivan kamalaa ja pelkäsin niitä kuollakseni. Miksi piti edes olla laulukoe? Yritän päästä tästä kammosta irti, koska haluaisin laulaa lapsilleni vaikka muita aikuisia olisikin paikalla.

Toissailtana yritettiin mun miehen kanssa laulaa yhdessä pojille sinistä unta. Mähän en ole ikinä laulanut edes omalle miehelleni... paitsi jotain lastenlauluja pelleilemällä. No ensin meillä meni aikaa saada laulu edes alkamaan kun en itse saanut sanaa suustani ja kun lopulta aloitettiin päättyi laulu pian järjettömään käkätykseen ja hihitykseen. Mieheni laulussa näet nukkumati sammui jo ennen ensimmäisen säkeistön päättymistä. Voin sanoa, että kun kaksi väsynyttä aikuista kierii sängyssä järjettömän naurukohtauksen vallassa, ei siinä yksikään vauva masussa ainakaan nukahtanut :D

Vaikka en mikään laulaja ihminen itse ole niin päätin kerät tähän muutaman iltalaulun, joita olen raskausaikana jonkin verran laulellut.

Tästä tykkäsin itse lapsena

Hyvin hiljaa 

1. Hyvin hiljaa, hyvin hiljaa, nyt kuuluu keijujen äänet. 

He tanssivat taas koko yön laulaen, koko yön laulaen. 

2. Hyvin hiljaa, hyvin hiljaa. Nyt syttyy tähtöset pienet. 

Ne oottavat taas läpi yön loistaen, läpi yön loistaen. 

3. Hyvin hiljaa, hyvin hiljaa, nyt sammuu keijujen äänet. 

He liitävät taas ylös luo tähtien, ylös luo tähtien. 

(san. ja säv. Petter Ohls) 

Sininen uni

Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö,

niin Nukku-Matti nousee, ja ovehen hiljaa lyö.

On sillä uniset tossut ja niillä se sipsuttaa,

se hiipii ovesta sisään ja hyppää kaapin taa.

Ja sillä on uninen lakki ja sininen uninen vyö

ja unista jäätelönpalaa se pienillä hampailla syö.

Ja sillä on sininen auto ja se auto hyrrää näin:

surrur surrur ja lähtee unen sinistä maata päin.

Ja pieni sateenvarjo on aivan kallellaan,

ja sinistä unien kirjaa se kantaa kainalossaan,

ja unien sinimaahan se lapset autolla vie.

Surrur surrur ja sinne on sinien, uninen tie.

Ja siellä on kultainen metsä, ja metsässä kultainen puu,

ja unien sinilintu ja linnulla kultainen suu.

Ja se unien sinilintu se lapsia tuudittaa,

Se laulaa unisen laulun, lala lallala lallallaa.

Tätä laulua en ole itse laulanut, mutta tykkään tästä. On vaan hirmu pitkä laulu...

Josi olet täysin seurakuntavastainen ihminen, nyt on aika lopettaa lukeminen :D

Mikäli kuulut Helsingin, Vantaan tai Tampereen seurakuntaan, on seurakuntasi mukana Pienelle parasta hankkeessa. Jos lapsesi kastetaan, näistä seurakunnista saa hän oman "pieni iltahetki" paketin. Paketti sisältää CD- levyllisen tuutulauluja sekä lauluvihkon, jossa laulujen sanat ja nuotit sekä runoja. On siellä myös pieni enkelitaulu.

Pienelle parasta nettisivuille pääset klikkaamalla tästä

Meidän pojat eivät tätä pakettia saa, sillä emme kuulu mihinkään näistä seurakunnista, mutta onneksi olen työni puolesta saanut itselleni yhden iltahetkipaketin :) Kuvitus ei ole erityisesti mun mieleen, siinä on jotain, mikä muistuttaa mua muumeista ja Mikko mallikkaasta (se on hyvä) mutta myös jotain jonka koen hyvin vieraaksi, enkä yhtään omakseni. Tykkään kuitenkin kovasti tuutulaulu CD:stä. Siinä on pari laulua, joista pidän erityisesti ja versiot ovat todella kauniita. Jos lauluja haluaa laulaa itse illalla, suosittelen opettelemaan sanat ulkoa, ne on painettu hirmu pienellä fontilla. Mutta näistä muutamasta miinuksesta huolimatta ihana paketti :)

Jos et kuulu näihin seurakuntiin tai seurakuntaan laisinkaan, voit silti käydä lastenne kanssa kuuntelemassa Pienelle parasta konsertteja, ne on varmasti tosi kauniita tilaisuuksia. Tuolra nettisivuilta löytyy varmasti tietoa niistäkin.

Yritin kovasti etsiä tähän jonkinmoisia versioita näistä muutamista tuutu CD:n lauluista, mutta en löytänyt. Laitontahan mun on alkaa tota levyä nettiin laittamaan. Päätin siis rohkaista itseni laulamaan laulun, se ei kai ole laitonta jos itse laulaa, eihän? Toki tolla levyllä on sata ketaa kauniimmat versiot säestyksen kanssa :) Te jotka sen saatte, voitte sitten nauttia niistä. Mulla ei ole mitään hienoa äänitysjärjestelmää, enkä osaa muokkailla sanoja tohon "videoon"... eikä tähän hätään ollut soitintakaan millä säestää, eikä varmaan taitoakaan :D  Lauloin siis ihan tolle koneen kameralle (joskin peitin kuvan kun istun täällä vieläkin yöpaidassa) Lauloin molemmista lauluisya vain lyhyet versiot kun ei ääni riitä tukkoisuuden ja liman takia. Pieni enkeli kappaleessa on useampi säkeistö olemassa, mutta Iltarukous laulussa ei ole muita sanoja.

Pieni enkeli

Oon pieni enkeli, suojanasi ain, kuhun kuljetkin sua suojaan ain.

Oon pieni enkeli, turvanasi ain, suojaan siipeni, sinut minä sain

Oon pieni enkeli mukanasi ain, kun kuljet polkujais pelkäämättä lain.

Oon pieni enkeli ystäväsi ain. Suojaan siipeni sinut minä sain.

Enkeli harsomekkoinen, enkeli valkosiipinen

enkeli mukanasi ain, enkeli suojaa ain.

Iltarukous

Taivaan Isä suojele, heikkoa ja pientä lasta

voimallasi varjele hukkaan joutumasta.

Suojele voimallasi, 

Varjele hukkaan joutumasta.

Aamen

Olisi kiva kuula ja lukea mitä muut laulaa jos laulaa :) Ja jos on joku soitto ja laulutaitoinen, joka osais tehdä kauniimmat versiot näistä muutamasta laulusta, saa laittaa tulemaan :)

Kokouspuuhaa

Tällasia piirtelin töisssä isoissa työkokouksissa. Auttaa keskittymään asioihin. Jos yritän vain istua ja kuunnella, menee kaikki sisältö täysin ohi. Piirrellyt muutakin, mutta en tiedä missä loput "kokousasiakirjat" ovat.

Tällä kuvalla ei ole minkäänlaista tarinaa... kunhan päätin piirtää puun. Ehkä tää kuvastaa jotenkin työpaikan strategiauudistusta. Kamalsti asiaa, mutta ehkä lopputulos on joskus tyyni ja selkeä.

Intiaaniheppa
Tämä on lapsetus kuva. Kuva, jonka olisin piirtänyt lapsena... jos olisin osannut.

Neito tatuointeineen

Veljekset

Lisäilen tänne taas vanhoja kuvia kun niin kovasti tekis mieli kuvailla. Tässä kaverin iloinen ja menevä kolmen kopla :)

Rv 32

Eilen oli taas kättärillä ultra. Ensimmäistä kertaa otettiin ennen vastaanottoa poikien sydänkäyrää. Sykkeitä on toki kuunneltu aiemminkin, mutta nyt siis varsinainen EKG- käyrä. Sykkeet oli hyvät, joskin herra B näytti taas kuka osaa ottaa ihan iisisti ja herra A todisti jälleen kerran olevansa se villimpi tapaus. Itseäni vähän harmitti, ettei käyrälle saatu yhtään supistusta, olisin halunnut nähdä kuinka pojat reagoi siihen paineeseen. Välillä huolettaa B:n jaksaminen kun joutuu muutenkin olemaan niin ahtaasti.

Pojat painaa tällä hetkellä (rv32+2) n 1,4 ja 1,6kg. Itsellä on kyllä sellanen olo, että painoa olis enemmän kun tuo 3kg kannettavana, mutta onhan mun sisällä toki kasvanut kohtu, istukka, kalvot ja lapsivedetkin. Edelleen molemmat raivotarjonnassa, eikä tässä kumpikaan enään mihinkään ole kääntymässä kun ei tilaa moisiin kuperkeikkoihin ole kummallakaan. Lääkäri sanoi, etä synnytys käynnisteltäis rv 37. Jos pojat ei saa mitään ihmeellistä kasvupyrähdystä niin mun laskelmien mukaan syntyvät molemmat keskosina. Siihen siis valmistaudun nyt henkisesti. Ja eihän mun tapauksessa poikien anneta masussa kovin suuriksi kasvaakkaan, ei mun pieni kroppa vaan kestäis sitä.

Tänään kävin omassa terveyskeskuksessa verikokeessa. Tarkistellaan vähän tota mun maksan toimintaa. Kättärillä sanoin öisestä jalkapohjien kutinasta, joka on kestänyt nyt noin kolme vuorokautta. Kutinaan herään yöllä, päivällä se on lievempää eikä juurikaan häiritse olemista. Kutina siirtyy päivällä jalkapohjista jalkapöytiin ja sormista ranteisiin. Näissä kutinoissahan vaarana on niiden olevan oire raskaushepatoosista, eli maksan toimintahäiriöstä lisäinfoa klikkaamalla tästä. Joutuuhan tässä koko elimistö kovalle rasitukselle ja monikkoraskauksissa raskaushepatoosin sekä raskausmyrkytyksen vaara on huomattavasti suurempi kuin yhtä lasta odottaessa. Sinäänsä siis ei mikään ihme vaikka maksa alkais vihjailemaan väsymyksestään.

Huomenna lääkäri soittaa, mikäli verikokeissa näkyy merkkejä tästä ikävästä ongelmasta. Toivottavasti puhelin ei soi. Jos soitto tulee, joudutaan lääkärikäynejä tiivistämään entisestään, tarkkailemaan poikien vointia ja miettimään täytyykö pojat päästää ulkomaailmaan mahdollisimman pian. Nyt vaan tarkkailen poikien liikkeitä ja lähden päivystykseen jos en saa liikkeitä laskettua tarpeeksi. Eli tunnissa täytyy saada vähintään 10 erillistä liikettä. Jos tunti ei riitä, tarkkaillaan toinen tunti ja jos liikkeitä ei vieläkään tule kymmentä on päivystysreissu tiedossa. Toistaseks ei ongelmia liikkeiden kanssa, kymmenen liikettä tuntuu yleensä jo ensimmäisen vartin aikana mikäli pojat ovat hereillä.

Rv 32+2. Viikonloppuna otetaan varmaankin parempia masukuvia, ei uskalla enään kauaa viivytellä

Mitäs tässä muuta... eipä kai mitään erikoista. Vasemman käden nimettömän nivelongelmien lisäksi yrittää myös oikean käden keskisormi lakata toimimasta. Pitää jumppailla sitä tai muuten osottelen keskaria kohta kaikille. Tiesittekö muuten että keskisormen näyttäminen on lähtöisin antiikin ajan kreikasta, jolloin se oli viesti homoudesta? Myös aikanaan kun sodittiin jousipyssyillä, oli keskisormi se sormi, joka osoitti sotilaan olevan taistelukykyinen... tai näin olen kuullut. Toisaalta tämän käsimerkin uskotaan saaneen alkunsa apinoilta, joilla oli tapana näyttää keskisormea erektionsa aikana :D Itse en ole homo, taistelukykyinen, erektion saanut apina enkä myöskään tahdo haistatella kenellekkään. Siispä sormi jumppaa nyt vaan :D

Taistelukyvyttömyydestä puheenollen, mun liikkuminen on ollut jo reilun kuukauden liikkumattomuuta. En pysty juurikaan kävellä supistusten voksi ja olo on kuin keitetyllä spagetilla vaikka ulkomuoto muistuttaa enemmän makaroonia. Lojun ja teen pieniä kotihommia ja valmisteluja vauvoja varten. Olisin ihan pulassa ilman mun isää. Iskä on kuskannut mua joka viikko pakollisille lääkäri ja neuvola käynneille ja sen lisäksi huolehtivat mun äidin kanssa vielä meidän koirastakin aina tarpeen mukaan. Olavi on taas ollut hoidossa kun mun mies astu kahteen naulaan. Elämä on.

Olavin huippukiva sunnuntai

On jääny nää muut osiot mun blogista vähän vähille kun olen ollu raskaudesta niin ihmeissäni.

Olavin kanssa on toki touhuttu vaikka ja mitä, mutta nyt viimeinen kuukausi Olavilla on ollut melko tylsää... lukuunottamatta reilun viikon lomaa mun vanhemmilla, jossa sai päivät touhuta sen lemppari ihmisen, eli "papan" (mun isän) kanssa päivät pitkät :)

Eilen Oltsukka pääsi kuitenkin Karkkilaan tapaamaan Roosa "tätiä" ja samalla itsekkin pääsin hetkeksi pois koti ympyröistä moikkaamaan mun veljeä.

Roosa "täti" on huippu kaveri leikkimään!

Kuvat otti Mikko Viherväs

Se ei niin kiva osio päivässä oli KYLPY!!!!! EIIIIIIII! 

Olavi inhoaa kylpyjä, mutta koska edessä oli vielä jotain hurjan hauskaa (käynti mummolassa) oli se vaan kestettävä. Eihän sitä papalle voi ihan mustana mennä näyttäytymään, jos se ei vaikka tunnistakkaan.

Sunnuntaina oli super kivaa ja tänään maanantaina palattiin taas normaaliin arkeen.. eli kotona lojumiseen. Olavi on eilisestä aivan loppu. Heräsi syömään ja halimaan hetkeksi, mutta nyt kuuluu taas kuorsaus omasta pedistä.

Mulla on tänään vähän tylsää ja väsy... mamma sano, että pitää syödä ja käydä pissalla....

Ajattelin, että voisin tulla vaikka syliin?

Ai miten niin en mahdu? Olenhan mä ennenkin mahtunut? Ai ei edes kainaloon?

No nyt mä kyllä vähän loukkaannuin....

No mä sitten pistän nukkumaan tähän kovalle lattialle ihan yksin.....

(Ryömin omaan sänkyyn vasta kun mammalla on tarpeeks paha mieli siitä, että oon näin onneton)

No, kyllä Oltsun riemun hetketkin vielä tulee... viimeistään kun "iskä" tulee töistä kotiin ja vie herran lenkille.

Olen ruma... Olenko?

Elämässä on vaiheita jolloin ei tunne oloaan hyväksi ja kauniiksi. Uskon, että niitä on aivan jokaisella... ainakin joskus. Itsetunto kriisejä, jotka tulevat ja menevät.

Kun olin lapsi, en juurikaan miettinyt, nautin vain elämästä, kiukuttelin vanhemmilleni ja juoksin pitkin metsiä sukkahousuissa. Ajoin pyörällä lujaa, kaatuilin, olin naama ruvella, mutta ketä haittaa jos ylähuulta ja nenää koristaa valtava rupi? Mähän vain jarrutin pikkasen liian lujaa ja lensin pienen keltaisen polkupyöräni ohjaustangon yli suoraan asfalttiin! Päiväkodissa mua sanottiin rupikonnaksi, mutta ei se mua yhtään haitannut. Voi kun saisi tuon pienen tytön asenteen takaisin.

Minä ihan pienenä :D

Harmi kun mulla ei oo kuvaa siitä ruvesta.
 Luulen että tässä oon 4-5-vuotias

Ihan ensimmäinen ulkonäköön liittyvä ”kriisi” mulla tais olla kuusi vuotiaana kun sain silmälasit. Valitsin ne itse, hienot pyöreät ja vaaleanpunaiset! Voi jukra kun halusin päästä niitä esittelemään kaikille. Kun tuli aika hakea valmiit lasit kaupasta ja ottaa ne käyttöön olin innoissani.... innoissani siihen saakka kunnes näin itseni peilistä. Näytin aivan kamalalta!!!!! Mua nolotti pari ekaa päivää, mutta sitten se meni ohi, enkä enään ajatellut koko asiaa. Mulla oli lasit, ne oli isot ja melko pyöreät, mutta hei! Ne oli sentään VAALEANPUNAISET!!!

Minä ja mun ekat lasit

Nämä lasit sain ala asteella noiden vaaleanpunasten jälkeen.
Ja nämä lasit mulla on edelleen :D
Käytän niitä joskus kotona lukiessa, en muuten
Ehkä olis aika hommata ihan uudet lasit?

Oli mulla ala-asteella toinenkin kriisi. Olin ehkä jotain 10-12-vuotias kun mua alko häiritsemään mun pituus... tai siis se, että sitä ei ole. Itkin kotona sohvalla mun vanhemmille sitä ettei musta koskaan tule pitkää ja syytin siitä tietysti omia vanhempiani (Vanhempieni ja isovahempieni syyksi laitan kyllä edelleen aina kun joku kysyy miten mä voin olla näin pieni). Koulussa olin aina jonon eka tai vika, riippuen siitä pitikö pituusjärjestys tehdä lyhyimmästä pisimpään vai pisimmästä lyhyimpään. Jossain vaiheessa yläastetta aloin kuitenkin nauttimaan omasta pienuudestani, tajusin, että pienihän on oikeastaan kaunista ja näin mä ajattelen edelleen. En enään edes tahtoisi olla pitkä. Jos tätä pituus asiaa en olis oppinut kääntämään ns. vahvuudeksi, olis mun elämä melko rankkaa... mun pituudestahan huomautellaan kuitenkin välillä jopa useaan kertaan päivässä. Oon ehkä tällanen hobitti mittainen enkä yllä kaupassa ylähyllyille, mutta onneksi maailmassa on ne pitkätkin ihmiset, joilta pyytää apua.

Tässä taidan olla kolmannella tai neljännellä luokalla.

Ala-asteella ja yläasteen alussa en pitänyt itseäni millään tavalla kauniina, mutta ei se haitannut mua.. en oikeastaan ajatellut koko asiaa. Näytin ehkä silloin vähän pojalta. Vähitellen kasvoin ja kaunistuin. Rumasta ankanpoikasesta alkoi muodostua joutsen. Aloin saamaan huomiota pojilta, jotka olivat olleet yläasteen alusta saakka samassa koulussa, mutta eivät tienneet kuka olin ja mistä ilmestyin. Olin ollut se näkymätön tyttö tai se jota kaupan pihassa luultiin pojaksi. Hetkessä olinkin useamman pojan katseiden kohde, myös muutamat viereisen koulun pojat osoittivat mielenkiintoaan. Olin vähän hämilläni. Oli mulla kaveripiirissä muutama poika joista tykkäsin, mutta ne oli mun kavereita ja jotenkin turvallisia... En erityisemmin pitänyt näiden ”uusien” poikien huomiosta.... varsinkaan silloin kun alettiin mun edessä kertomaan kenen luona mun kannattaisi yöpyä ja missä on pehmein ja joustavin patja... mulla on ihan oma koti ja oma patja, jolla aion nukkua yöni. Välillä joku saattoi olla yöllä mun ikkunan takana hakemassa mua ”pitämään hauskaa”. Kerran hiivin pihalle juttelemaan, mutta aika äkkiä palasin omaan sänkyyn nukkumaan. Kaikkein mielenkiintosin ehdotus, jonka keskellä yötä sain kuului näin ”Lähdetkö mun kanssa koulun katolle rullaluistelemaan?” Pakko myöntää, että tuollaseen omaperäseen ehdotukseen olis melkein tehnyt mieli suostua, mutta tykkäsin liikaa nukkua. Kun aikani kieltäydyin näistä yökyläily yms. ehdotuksista olinkin yhtäkkiä huora isolla H:lla. Annoin näiden huorittelijoiden kuulla kunniansa enkä sen koommin viitsinyt välittää. Tiesin itse toimineeni oikein kun kieltäydyin kaikista näiden ”herrasmiesten” ehdotuksista ja arvostin ja kuuntelin itseäni.

Minä seiskalla. En oikein tunnista itse itseäni.
Näytin tosiaan nuorelta pojalta!
Mutta oon sentään laittanut silmien ympärille valkosta rajauskynää, mistä lie senkin keksinyt :D

Minä 15v ja veljeltä saatu kitara :)

Yläasteen jälkeen aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa ja tunsin olevani tosi nätti. Olin kaunis ja ihana sen nuoren miehen alun silmissä ja myös omissani. Oli mulla silti kriisi... Kaikki mun kaverit oli eri lukiossa... Mä halusin opiskelemaan graafista suunnittelua, mutta päädyinkin Helsingin kuvataidelukioon. Olin toki tyytyväinen, että menin sinne suuntaan minne halusin, mutta pikään musta tuntu siltä, että mun kaverit hylkäs mut, en enään mahtunut siihen porukkaan. Itkin ja mietin mikä mussa oli vikana, enkö ollut tarpeeksi nätti ja kiva vai rankaistiinko mua siitä että seurustelin???. Löysin itselleni uusia kavereita ja myöhemmin tajusin myös kuinka tärkeitä ne ”vanhatkin”keverit on ja miten kova ikävä mulla niitä onkaan. (ovat mun elämässä onneksi edelleen. En siis ollut tyhmä tai epäkaunis)

Olin kaunis, onnelinen ja rakastunut. Kävin ja vaihdoin koulua. Vähitellen huomasin, että ihmiset (miespuoliset), jotka mua lähestyvät, ovat kaikki enemmän tai vähemmän päästään sekasin (omaa poikaystävää lukuunottamatta). Pelkäsin niitä miehiä... ne ei ollut mun ikäsiä vaan huomattavasti vanhempia ja yhteen heistä jouduin törmäämään päivittäin. Mua todella ahdisti ja pelkäsin, että mule tapahtuu vielä jotain ikävää. Olisin halunnut vajota maan alle, olla taas se näkymätön tyttö. Minne tahansa meninkin, oli siellä aina joku ahdistava ihminen. Juoksin Helsingissä karkuun veitsen kanssa riehuvaa miestä ja ehdin ajtella, että tää oli sit vissiin tässä. Aloin taas miettimään pienuuttani, johtuiko kaikki vain siitä, että olen näin pieni, koska olen pieni en varmaankaan pystyisi pistämään vastaan jos joku kävis mun kimppuun.. olisin ns. helppo saalis??? Samalla päässä alkoi kaikumaan myös se useamman vuoden takainen huorittelu, josta en silloin välittänyt. Mitä jos tää kaikki onkin mun omaa syytä ajattelin. Jos mä pukeudun väärin tai käyttäydyn väärin. Mitä jos miehet oikeasti kuvittelee mun olevan jotenkin helppo, oliko ne pojat yläasteella oikeassa nimitellessään mua??? Ei tietenkään olleet, mutta vaikka kuinka sanotaan, että itsetunto lähtee sinusta itsestäsi niin uskallan väittää siihen vaikuttavan monet asiat, myös sellaiset, joiden ei uskoisi tai haluaisi. Onneksi nuo jutut on mennyttä, toki ne vaikuttaa siihen kuka olen, mutta vain hyvällä, vahvistavalla tavalla. Ja toki edelleen joskus joutuu väkisinkin törmäämään ei niin miellyttäviin ihmisiin, mutta mahtuuhan meitä tähän maailmaan. Ehkä joku pitää muakin täysin omituisena tallaajana :D

tässä oon varmaan 17- vuotias

Minä mun ja mun miehen ekassa kodissa (opiskelijakämpässä)
18v.

Valmistuin kuva artesaaniksi 20-vuotiaana... tai no oikeastaan 19.. täytin 20 vasta loppu vuodesta

No näistä itsetuntoon ja muihinkin asioihin liittyvistä kriiseistä, joita elämän aikana on vastaan tullut, niiden syistä ja seurauksista vois jatkaa loputtomiin. Siksi miksi aloin kirjottamaan ja pohtimaan näitä asioita on tämänhetkinen olo. Raskauden alussa ihmettelin lukiessani kirjoitusta siitä kuinka kasvava vatsa saattaa ahdistaa naista, onhan tämän hetken naisihanne hoikka ja kaunis. Tottakai se vatsa kasvaa kun on raskaana, mitä siitä ruveta ahdistumaan... nii no... miten kävi mulle. Raskaus on naisen parasta aikaa, raskaana nainen on kauneimmillaan ja hehkuu. JOOPA JOO!!! Olenko mä jotenkin huono ihminen kun en koe asiaa noin? Edelleenkään en tätä kokemusta vaihtais, on tämä kokemisen arvoinen ja myös ihanaa ja ihmeellistä, mun sisällä kasvaa kaksi uutta elämän alkua ja ne on mun ja mun rakkaan yhteiset lapset. Onhan se mahtavaa! Siksi tulee entistä huonompi olo kun tuntee itsensä samalla myös kamaalan rumaksi ja huonoksi.

Yritin kaivaa itsestäni kuvia ennen raskautta. Niitä on paljon, mutta melko vähän sellaisia, joissa näkyisin kokonaan.
Pääosin kaikki kuvat on kasvokuvia. Ensimmäinen kuva on minä mahdollisimman luonnollisena, eli ei erityisen laitettuna ja meikattuna. Tein mieheni paidasta itselleni kesämekon (mies tykkää hyvää) Keksimmäisessä kuvassa olen lähdössä naamiaisiin ja kolmannessa tyttöjen iltaan. Mikään kuvista ei ole ihan tuore, mutta en mä tosta ole juurikaan muuttunut.

Olen ruma, iso ja kömpelö. Tai siltä musta juuri nyt tuntuu. Haluaisin saada nätin rusketuksen, mutta en pysty olemaan auringossa, siispä olen kalpea, mun iho on huonossa kunnossa ja silmänaluset on mustat (toki kaikki tämä johtuu ihan muusta kuin siitä etten makaa auringossa). Kun yritän nousta ylös sängystä, muistutan enemmän selälleen kaatunutta koppakuoriaista kuin naista. Liikun etanan nopeudella ja silti joudun välillä (USEIN) pysähtyä hengähtämään. Mua sattuu ja supistaa vaikka vaan lojuisin. Kuinka tässä voi tuntea itsensä kauniiksi? Meikata en jaksa, se vie liikaa voimia kun yrittää seistä peilin edessä. Hiukset on huonossa kunnossa ja jurikasvua on enemmän kuin laki sallii. Onneks kohta pääsen kampaajalle, joka toivottavasti loihtii mun hiuksista jotain, vaikka väriä en koko päähän uskallakkaan laittaa (ihoni ei raskausaikana oikein kestä mitään). Musta tuntuu, että en sais ajatella/tuntea näin, odotanhan kuitenkin pieniä ihmeitä maailmaan. Mun täytyis olla vain onnellinen ja onnellinen olenkin... mutta en mahda sille mitään, että tuntuu kuin olisin kadonnut johonkin kuoppaan, pudonnut täysin maailman menosta. Samalla koen etten enään riitä omalle miehelleni, tiedän ettei se niin ole, mutta miks mun mies haluais katsoa tällasta räjähtänyttä palloa kun tuolla ulkona on elämää ja kauniit naiset hyppii rannalla bikineissä. Tämänkin ajatuksen olen saanut päähäni muiden ihmisten vuoksi ja mä olen hölmö kun annan sen vaikuttaa itseeni... mutta olenhan itse joutunut olemaan myös miehelle (en nyt puhu omasta miehestäni) se fantasioiden kohde kun oma vaimo ei ulkoisesti miellytä/riitä, vaikka vaimoa kovasti rakastaisikin. Siispä voihan mullekkin käydä niin, muutun naiseksi, joka ei enään kykene pitämään miestään tyytyväisenä. Älkää käsittäkö väärin, rakastan miestäni ja mulla on ihana mies, josta varmasti tulee hyvä isä.

Enkä mä mun mahaa häpeä, en todellakaan, mutta poden huonoa omaatuntoa siitä, että mietin itseäni ja omaa ulkonäköäni vaikka mun kuuluis ajatella vain pienten parasta ja sitä ajattelenkin. Pelkään myös sitä saanko enään koskaan vartaloani takaisin tai edes jotain, joka vähän muistuttaisi sitä. En kuitenkaan halua kadottaa itseänikään ja haluaisin tukalasta olosta huolimatta tuntea itseni kauniiksi. Siihen ei auta vaikka muut ihmiset sanoisivat mitä, siihen vaikuttaa vain se mitä mun oman pään sisällä itse ajattelen itsestäni. Ja joo, onhan tää pinnallista. Olen myös miettinyt miten voin olla hyvä äiti jos en pidä itsestäni tai jos en jaksa pitää itsestäni huolta. Päätin kirjoittaa näistä jutuista, koska uskon etten ole ainoa raskaana oleva nainen joka painii näiden asioiden kanssa.. tai no raskaana tai ei, uskon jokaisen ihmisen sillointällöin painivan itsetuntonsa kanssa.

Kun asiaa miettii, tiedän kyllä mitkä asiat vaikuttavat siihen miksi ajattelen itsestäni näin. Niitä voi luetella usemman mm. väsymys, särky, neljän seinän sisällä lojuminen ja ehkä suurimmaksi se, etten voi liikkua, en voi lähteä lenkille, pyöräillä, tehdä lihastreeniä yms. Näitä en ole varsinaisesti pystyyt tekemään koko raskaus aikana. Liikkuminen piristää ihmismieltä kummasti ja siihen saa myös purettua monenlaisia tunteita.

Tiedän tämän olevan ohi menevää, enkä ajattele näin joka päivä enkä joka hetki, mutta juuri nyt toivoisin saavani takaisin sen 5-vuotiaan Sannan, joka ei pienistä murehtinut, tai sen 14-vuotiaan, jolta ei itseluottamusta uupunut. Entinen Sanna sanoisi: Mitä sä siinä murehdit, sä olet raskaana, kaikki nuo muutokset on ihan normaaleja! Ota itseäsi niskasta kiinni ja nauti niistä kaikista pienistä jutuista joita eteen tulee! Taidankin tästä mennä etsimään itseäni ja kiskon tämän onnettoman Sannan ylös kuopastaan.

Kirjoitin tätä tekstiä yöllä kun en saanut unta. Tänään päätin tehdä itselleni jotain. Puin päälle kivan vaatteen vaikka olenkin kotona, avasin hiukset sykeröltä ja harjasin net, laitoin naamaan aurinkopuuteria ja ripsiväriä ja vähän sävyttävää huulirasvaa. Päätin hymyillä kameralle, vaikka en vieläkään tuntenut itseäni kauniiksi. Laitoin kuvat koneelle enkä nähnytkään niissä mitään rumaa, näen niissä itseni onnellisena. Sain itselleni todisteen siitä, että mun ulkonäössä ei ole yhtään mitään vikaa, vika on mun korvien välissä ja annan huonon fyysisen olon vaikuttaa siihen mitä itsestäni ajattelen. Kävin läpi aiemmin tekemäni listan omista hyvistä ja huonoista puolistani ja huomasin miten paljon kritisoin itseäni aivan turhista ja tyhmistä jutuista. Joskus pelkkä valokuva antaa voimaa ja avaa silmät todellisuuteen :)

Pakko vielä sanoa, etten todellakaan ikinä ole pitänyt yhtäkään odottavaa äitiä rumana... paitsi itseäni. Aiemmin olen vaan ihmetellyt naisia jotka loppuraskauden aikana sanovat itseään rumaksi valaaksi. Olen pitänyt heitä kaikkia kauniina, mutta nyt ymmärrän, että se on vaan tämä fyysinen olotila mikä saa aikaan myös nämä ikävät tunteet omaa ulkoista olemusta kohtaan.

Ai niin ja kerrottakoon tähän loppuun, että olen vain 150cm pitkä, eli pätkä. Joku sitä kuitenkin jäi miettimään kun puhuin siitä pituus kriisistä :D

Ja koska mä olen huijannut itseäni ja muita meikkaamalla, tässä on aamukuva ilman ehostuksia :D. Siis ennen raskautta kylläkin. Ilman hymyä näyttäisin aivan räjähtäneeltä ja väsyneeltä. Oon oikeesti tosi huono hymyilemään kameralle, mutta se tekee ihmisestä vaan paljon kauniimman. Aurinkoa ja hymyjä kaikkien päivään, vaikka ulkona näyttääkin melko pilvistä olevan :)

Elämää pakkolepopotilaan silmin

Raskautta on nyt täynnä 30 viikkoa ja lojumista kaksi. Olo on helpottunut ja supistuksetkin vähentyneet huomattavasti. Toki selkää särkee, mutta ei läheskään niin pahasti kuin lepäilyn alussa... ja välillä supistaa, mutta suurimmaksi osaksi silleen kivuttomasti. Tähän alkaa jo tottua, vaikka toki olis ihan kiva välillä tehdäkkin jotain. Mun tämänhetkinen tehtävä on olla hautomo ja jätevedenpuhdistuslaitos... kai siinä on tehtävää ihan tarpeeks yhdelle ihmiselle...

Mun onneks, mutta mieheni harmiksi myös hän joutui viikoksi pakkolepoon viirustaudin vuoksi. Mulla oli siis viikon verran seuraa. Toki se vaikeutti kotitöitä ja mulla ei ollutkaan enään omaa hoitajaa kotona. Onneks meillä on ihanat perheet ja ystäviä, jotka on huolehtineet meistä ja piristäneet meidän päiviä. Tänään mies meni takas töihin (Onneks ei ehditty tappaa toisiamme... ei ollu ees lähellä) ja mä sain seuraa kaverista, syötiin jätskiä mansikoilla ja kinuskikastikkeella, nams! Meidän Olavi koira on ollut hoidossa mun vanhemmilla jo yli viikon, jotta sillä olis jotain muutakin elämää kun makaaminen sisällä. Ikävä on ollut ja tänään saadaan Olavikin takas kotiin, kivaa <3 Toivottavasti ressukka ei ihan tylsisty tällasen lahnan seurassa kun sillä on ollu mummolassa niin kovin mukavaa.

Tässä maatessa oon huomannu, että meidän koti on hyvin suunniteltu lojumiseen :D Sain luvan kävellä sohvalta tai sängystä vessaan ja keittiöön. Sohva ja sänky on nykysin vierekkäin, joten matka kumpaankin on suunnilleen yhtä pitkä riippumatta siitä missä makaan. Nyt kun kesäkin on tullut, oon makoillu ulkona varjossa sen aikaa kun sitä pihassa riittää, tosin välillä joudun siirtymään sisälle pelkän lämmön vuoksi, aina ei varjossakaan ole tarpeeksi viileää. Lämmöstä en halua valittaa vaikka en siitä saa enkä pysty nauttimaan niinkuin ilman raskautta. Ihanaa kun aurinko paistaa vaikka paistetta katselisikin täältä lasin toiselta puolelta.

Onhan tää välillä pikkasen hajottavaa... olla itsensä ja omien ajatustensa kanssa. Väillä itkettää, naurattaa, hajottaa, masentaa ja tuntuu että hullukshan tässä tulee, mutta siksi pitää keksiä juttuja, jotka ei rasita ja joita voi tehdä maaten. Sen verran oon käynyt kodin ulkopuolella, että pääsin kätilöopiston monikkoperhevalmennukseen(Oli muuten hyvä valmennus, suosittelen muillekkin monikko-odottajille) ja neuvolassa. Huomenna on taas sit lääkäri reissu tiedossa. Ai niin kävin mä sen verran auton kyydissä lääkärireissujen lisäks että haettiin järvenpäästä rintapumppu... en tiedä tarviinko sitä, mutta onpahan olemassa niin ei tarvii sit sen vauvarumban keskellä sitä alkaa metsästämään. Samalla ain nauttia vähän maisemareiteistä.

Mun on tehny ihan hirveesti mieli valokuvata, mutta kun ei minnekkään voi oikein lähteä, päätin kuvata eilen juttuja joita nään ympärilläni kun makaan tai kävelen vessaan tai keittiöön... olihan sekin kuvaamista :D

Tässä tulee mahtavanupeanhienot otkseni! Katsokaa ja hämmästykää! :D

Aamu

Kaikkea jännää näkee kun silmänsä avaa.... mm. sen kodin keskeneräisimmän tolpan,
portaat sinne, minne minulla ei ole nyt asiaa.... ja rakkaat studiokartongit.

wc... toki nään sen muulloinkin kuin aamuisin

Aika ankealta näyttää... vitamiinit (raudan otan vasta illalla) ja aamupuuro...
multa loppu mustikat, joita tykkään sotkea mun puuroon...

Päivä

näkymiä sohvalta...

puoliksitäysi jääkaappi

välipalaa ja hyvä ystäväni vesilasi...
Mulla on nälkä oikeastaan koko ajan, mutta en jaksnau ihan kaikkea kuvata

Lojumista ulkona

Sohva, näkymä toiselle lojumispaikalle ja äipän tuoma kukka

toinen lepopaikka ulkona... mies viettää viimeistä saikkupäivää ja sain siitäkin sitten kuvattavaa.

Mies tekee ruokaa

Viihdykkeitä

Viihdykeitä miehen, telkkarin, vessan ja syömisen lisäks. Kirja jossa ei tapahdu mitään,
kone, jossa tapahtuu paljonkin.

Minä

se erillainen sormi... Sormet ei enään puudu öisin, ne kipeytyy. Vasen nimetön ei toimi... se tarvii apua koukistumiseen ja suoristumiseen... sillä on jotain nivelongelmia.. voi raukkaa...

kahden pojan minikämppä

Ilta

Iltaan kuuluu suihkun ja lojumisen lisäks kaakaorasva.
Rasvaan ihon aamusin ja iltasin tällä rasvalla. Vielä ei yhtään arpea

Sitten vähän telkkaria ja nukkumaan....